Kolumni
Markku Myllykangas

Totuudesta muovataan valhetta

Kaikki kelpaa markkinoilla, mutta huuhaa riistetään käsistä!

PONTIUS PILATUS tivasi Jeesukselta, mikä on totuus. Jeesus oli vaiti. Isaac Singerin novellin Höyhenkruunu päähenkilö utelee Saatanalta samaa. Saatana vastaa: "Totuus on, että totuutta ei ole". Singer jatkaa: "Sillä jos on olemassa jotain sellaista kuin totuus, on se yhtä monimuotoinen kuin höyhenistä punottu kruunu".
    Postmoderniin pesiytynyt new age -saaste antaa ymmärtää, että kaikki kelpaa. Eli totuus antautuu lopulta, kun sitä aikansa veivaa. Totuus on siis se, mikä kutakin miellyttää – minun totuuteni.
    Kurt Vonnegut valaisee polkuamme: "Eläkää niiden harmittomien valheiden mukaisesti, jotka tekevät teistä rohkeita, ystävällisiä, terveitä ja onnellisia".

Yhä harvemmilla on kykyä ja mahdollisuuksia seuloa totuutta kaikkialta pursuavan roskan seasta. Maailmanlaajuinen tietoverkko lisää hämminkiä. Elämme tietämättömintä aikakautta, jatkuvia hulluja päiviä.
    Jos Rauni-Leena Luukkanen-Kilde väittää, että kuun pimeällä puolella on 36 000 asukkaan kaivossiirtokunta, joukossa avaruushörhöjä, ja Yhdysvalloista ampaisee sinne kaksi rakettia viikossa, niin on irvokasta tyrkätä tarina sanomalehden etusivun uutiseksi. Missä on median vastuu? Yhteisesti todennettu päihittää henkilökohtaiset harhat.
    Monet turvaavat tieteeseen. Sen tehtävänä on itsestäänselvyyksien epäily ja totuuden etsintä, vastausten antaminen. Mutta mitä enemmän tieteillään, tieteellisistä vastauksista, totuuksista, tulee kertakäyttökamaa, jonka aika raiskaa yhä nopsemmin. Esimerkiksi lääketieteessä tänään vaarallisena pidettävää ainetta saatetaan pian määrätä otettavaksi suonensisäisesti. Useat tieteen murskaamat myytit ovat sen itsensä kyhäämiä.

Tiuhaan vaihtuvat tieteelliset totuudet tekevät olon epävarmaksi. Niinpä ihmiset tarraavat kiihkeästi järjen valon sammuttaviin pähkähulluihin uskonnollisiin ja terapeuttisiin aatteisiin ja oppeihin, jotka lupaavat pelastusta, varmuutta tulevasta. Sitä ne eivät todellisuudessa tarjoa. Ihmiset vain keksivät tarkoituksen elämälleen huijaamalla itseään. Muutoin kohtalomme on elää jatkuvassa, raastavassa epävarmuudessa.
    Tiede on mainio kyseenalaistaja ja arvokas työväline ratkottaessa oikeaa ja väärää. Se on kuin tuomari, joka joskus hairahtuu tekemään oikeusmurhan. Tiede, kuten totuuden etsimisessä turhaan vähätelty taidekin, kukoistavat vapaudessa. Sensuuri, yhteiskunnan epärehellisyyden tunnusmerkki, tukahduttaa kummatkin. "Miksi taiteilijain sormet katkaistiin?", laulaa Hector.
    Vaikka olemassaolomme lienee ikuinen arvoitus, käsittämättömyyttä voidaan tutkailla myös objektiivisesti – ja tieteen keinoin löydetyt totuudet jalostavat ymmärrystämme.
    Joku viisas on täräyttänyt: "Pane uskosi niihin, jotka etsivät totuutta, mutta varo niitä, jotka ovat sen löytäneet". o



ETUSIVULLE