Pääkirjoitus
Jyrki Räikkä
Lihaa säästämättä?

Venäjää ei pidä demonisoida, mutta maan ymmärtämiselläkin on rajansa.

TSHETSHENIAN SOTA on edennyt vaiheeseen, jossa venäläiset uhoavat pommittavansa pääkaupunki Groznyin maan tasalle asukkaineen päivineen. Länsimaiden tyrmistyneiden reaktioiden jälkeen uhkausta – tai ainakin sen takarajaa – on ehdollisesti ja mahdollisesti liudennettu, mutta itse päätöstä ja sen logiikkaa venäläiset eivät ole kyseenalaistaneet. Terrorismin torjumisen nimissä operoivat venäläiset ovat valmiita käyttämään terrorismille tyypillisiä umpimähkäisiä, syyttömien siviilien ja sivullisten hengestä piittaamattomia keinoja. Venäjä näyttää olevan valmis jopa omien kansalaistensa joukkotuhoon, jotta se saa edes osan terroristeiksi nimeämistään tshetsheenisisseistä tuhottua.
    Aivan viime päiviin saakka länsimaat ovat seuranneet täysimittaiseksi sodaksi paisunutta tshetsheenien kuritusoperaatiota vain vaimein vastalausein. Kun kriisiä käsiteltiin lokakuussa Helsingissä unionin ja Venäjän huippukokouksessa, osapuolten yhteisestä julkilausumasta tuli joint understatement, jonka ainoa Tshetsheniaa koskeva osa kuului seuraavasti: "Euroopan unioni ja Venäjän federaatio vaihtoivat näkemyksiä Pohjois-Kaukasuksen tilanteesta".

Suomi on perinteisesti korostanut hyviä idänsuhteitaan sekä niihin liittyvää asiantuntemustaan ja neuvottelutaitoa. Tshetshenian kriisin hoidossa on kuitenkin vaikea nähdä Suomen erityisansioita. Maantieteellisen ja historiallisen erityisasemansa vuoksi suomalaiset päättäjät ovat halunneet varmistaa, että unionin välit Venäjään pysyvät lämpiminä tai vähintäänkin haaleina.
     Väite Suomen poikkeuksellisen hyvästä Venäjän-tuntemuksesta on toisaalta saanut myyttisiä, osin totuudenvastaisiakin piirteitä. Vaikka muun muassa suomalaisten tutkijoiden ja journalistien joukossa on joitain erittäin päteviä Venäjän-tuntijoita, idäntuntemus ei periydy eikä sitä imetä äidinmaidossa. Jo yksin venäjän kielen vähäinen harrastus merkitsee sitä, etteivät suomalaiset yleensä juuri tunne nykyistä venäläistä keskustelua ja ajattelua.
    Traumaattinen idänsuhteiden historia saattaa jopa haitata selkeää ajattelua. Huonoa psykologista silmää ovat osoittaneet muun muassa presidentinvaalikampanjan aikana esille nousseet puheet Karjalan palauttamisesta Suomelle, vieläpä ilman nykyistä venäläisasujaimistoa. Vaikka operaatiota ei tehtäisi pommilla tai aseella uhaten, pohjimmiltaan olisi juuri sellaisista pakkosiirroista, joita Venäjä on harjoittanut useasti historian saatossa – ehkä nyt Tshetsheniassakin.

Mitä ristiriitaisia lausuntoja jakelevan, pahaenteisesti horjuvan Venäjän painostamiseksi sitten pitäisi tehdä? Joukkojen lähettäminen Tshetsheniaan vastoin Venäjän tahtoa on mahdoton ajatus. Taloudellisia pakotteita vastaan taas puhuu se, ettei lännen avulla uskota olevan ratkaisevaa vaikutusta Venäjän taloudelle. Yleensä kaikenlaisten sanktioiden käyttöä kaihdetaan sillä perusteella, että niiden pelätään lisäävän eristäytymispolitiikan houkutusta Venäjän vaalien alla, varsinkin, kun sotapolitiikka nauttii kotirintamalla suurta kannatusta.
    Pelkkä diplomaattinen sanomien vaihto ei kuitenkaan enää riitä, jos Venäjä toteuttaa uhkauksensa Groznyin totaalisesta tuhoamisesta. Viimeistään silloin avustushanat on – ehkä humanitäärisin poikkeuksin – suljettava, kunnes Venäjä jälleen noudattaa solmimiaan kansainvälisiä sopimuksia. Samalla annettaisiin Venäjän päättäjille selvä signaali siitä, etteivät he voi loputtomiin käyttää hyväkseen sitä huolta, jota länsimaat tuntevat Venäjän eristäytymisestä. o



ETUSIVULLE