Pääkirjoitus
Jyrki Räikkä
Suomi sai
mitä tilasi

Mielipidevangit tahraavat EU-puheenjohtajan kilpeä.

KUN AMNESTY INTERNATIONAL adoptoi marraskuun alussa ensimmäiset kuusi suomalaista totaalikieltäytyjää mielipidevangeiksi, päätös tuli tuskin kenellekään yllätyksenä. Suomi varasi itselleen paikan kansainvälisestä ihmisoikeusrikkojien klubista jo viime vuoden joulukuussa, kun eduskunta kieltäytyi muuttamasta siviilipalveluslakia samassa tahdissa asepalvelusajan lyhentämisen kanssa.
    Amnestyn kriteerien mukaan siviilipalvelus saisi olla kestoltaan korkeintaan puolitoista kertaa niin pitkä kuin lyhin asepalvelusmuoto. Heinäkuussa 1998 tehdyn asevelvollisuusuudistuksen jälkeen armeijan lyhimmäksi palvelusajaksi määrättiin kuusi kuukautta entisen kahdeksan sijaan. Siviilipalvelus jäi edelleen 13 kuukauden mittaiseksi, vaikka puolet varusmiehistä suorittaa palveluksensa lyhimmän kaavan mukaan.
    Palvelusaikojen eroja on yritetty legitimoida erilaisilla asevelvollisuuden kokonaisrasitusta koskevilla laskelmilla. Useimmiten nämä puheet kuitenkin todistavat juuri sen, minkä ne pyrkivät kumoamaan: siviilipalvelus halutaan pitää rangaistuksenomaisena palvelusmuotona, jossa ei saa päästä liian helpolla. Vaikka monet siviilipalveluspaikat ovat ehkä "avovankiloita" kasarmeihin verrattuna, se ei oikeuta korottamaan "tuomiota" 180 vuorokaudesta 395 päivään. Seitsemällä kuukaudella kovennettu siviilipalvelus rokottaa sekä ansiotuloja että normaalielämää yleensä.

Eurooppalaisessa verrannossa Suomi joutuu aseistakieltäytyjien kohtelun vuoksi kiusalliseen asemaan. Maamme ei voi nojautua siihen länsieurooppalaiseen viiteryhmään, johon se muuten mieluiten lukeutuu: myös Amnestyn aiemmin moittimat Sveitsi ja Ranska ovat muuttaneet lainsäädäntöään ja asevelvollisuusjärjestelmäänsä, mutta siviilipalvelukselle myönteisempään suuntaan. Suomi joutuukin siviilipalveluksen epäkohtien vuoksi samaan viiteryhmään Kreikan ja Turkin kanssa. Bysanttilaista kohtalonyhteyttä ja kulttuurivaihtoa voisi ehkä vaalia kunniakkaamminkin.
    Kansainvälisillä foorumeilla asian tekee erityisen kiusalliseksi se, että Suomi on YK:n ihmisoikeuskomiteassa ajanut aloitteellisesti aseistakieltäytymistä perustavanlaatuiseksi ihmisoikeudeksi. Suomi on myös johtanut Euroopan neuvoston asiantuntijaryhmää, joka pyrkii parantamaan siviilipalveluslakeja entisen Itä-Euroopan maissa. Suutarin lapsen paljaat ja likaiset jalat paistavat kauas ikävässä valossa, etenkin kun Suomi nyt toimii koko unionin soihdunkantajana.

Ristiriita Suomen ajaman ihmisoikeuspolitiikan periaatteiden ja oman maan käytännön välillä on kestämätön: toista niistä on muutettava, ja on vaikea nähdä, miten Suomi voisi lähteä tinkimään ensinmainitusta. Muutos ei käy helposti, sillä tunnepitoisessa keskustelussa turvallisuuspolitiikan vellit ja mielipidevapauden puurot menevät suloisesti sekaisin. Maanpuolustus jää melkeinpä sivurooliin niiden kasvatuksellisten, sosiaalisten ja välineellisten odotusten rinnalla, joita asepalveluksen ylle lastataan.
    Kansanedustuslaitos ei kyennyt muutokseen omin voimin, mutta ehkä se pystyy siihen asiantuntijan evästyksen nojalla. Professori Jukka Kekkonen valmistelee parhaillaan työministeriön toimeksiannosta siviilipalvelusjärjestelmää koskevaa mietintöä, joka on määrä julkistaa joulukuun alkupuolella. Kansainväliseen vertailuun perustuva raportti voi tuskin suositella muuta kuin siviilipalveluksen lyhentämistä, ehkä laajempaakin järjestelmän remonttia. Toivottavasti poliitikot silloin tarttuvat toimeen, eivätkä jätä kysymystä esimerkiksi presidentinvaalien keppihevoseksi. o



ETUSIVULLE