Kolumni
Matti Wuori

Ähäkutti

Hyvän ennustaminen on vaikeaa.

RIKOSLAISSA oli viime vuoteen saakka oma pykälänsä tietämisestä: sakolla rangaistiin sitä, joka harjoittaa maksusta "tietäjäntointa, loihtimista tahi muuta senkaltaista taikausta". (Tietoyhteiskunnan guruja säännös ei valitettavasti koskenut.)
    Ennustaminen, loihtiminenkin, kuuluu erottamattomasti kolumnistin toimenkuvaan. Olennaista ei aina ole niinkään se, osuvatko profetiat tai paljastukset ihan pilkkaan, vaan se, millaisia uusia näkökulmia, ryytejä ja aineksia ne ehkä tuovat lukijan maailmankuvaan.

Silti ilahtuu, kun jokin ennuste menee nappiin. Kirjoitin keväällä 1992 Suomen Kuvalehdessä vasta puhjenneesta pankkikriisistä ja väitin, että sen loppulaskukin on jo tiedossa: 50 miljardia markkaa. Kun viime viikolla vihdoin pöytään lyötiin lopulliset rätingit, ne osoittivat pankkituen menetyksiksi 50,2 miljardia markkaa.
    Iloa vaimensi se, ettei kukaan ollut kovin kiivaasti summista riidellytkään, joskin viralliset arviot liikkuivat pitkään paljon vaatimattomalla tasolla. Laman aikana on oltava optimisti. Optioiden aikakaudella suuretkaan summat eivät hätkähdytä samalla tavalla.

Naurettavana höperehtimisenä pidettiin sen sijaan 60-luvulla sadankomitealaisen rauhanliikkeen varoituksia siitä, että Yhdysvallat voi levittää ydinaseita holtittomasti pitkin maailmaa. Liikkeen keulahahmo Bertrand Russell leimattiin hyväntahtoisesti lähinnä seniiliksi ja nuoret – no, 60-luvun nuorisokulttuuriin mahtui kaikenlaisia kummajaisia. Maailmanlopun profeetat sijoitettiin lähinnä "loony leftin", dorkan (uus)vasemmiston leiriin. Ei siitä enempää.
    Kun olin itsekin koulupoikana taipuvainen pasifismiin ja lyhyen aikaa kirjeenvaihdossa Russellin kanssa, rauhanliikkeen levittämät uhkakuvat olivat minulle keskeinen osa kylmän sodan maailmaa. Siksi luin suurella kiinnostuksella lokakuussa ilmestyneen raportin, jossa joukko arvovaltaisia asiantuntijoita paljasti, että Yhdysvallat oli kuin olikin siirtänyt peräti 38 eri tyyppiä ydinaseita kaikkiaan pariinkymmeneen valtioon ja lukuisille muille alueille. Monia vastaanottajia ei voinut pitää järin vakaina tai luotettavina; ensimmäiset siirrot oli tehty Marokkoon jo vuonna 1954.

Parhaiten toteutuvat yleensä ikävät ennusteet tai pelkokuvien loihtiminen. Kernaasti lisäisin sarjaan ne takaiskut, jotka ovat kohdanneet aikamme bioteknologista sankaritarinaa ja varsinkin geenimuunteluun hurahtanutta ruokateollisuutta. Viime tietojen mukaan alan jättiyrityksistä huonomaineisin Monsanto on vaikeuksissa.
    Yhtiö niitti mainetta jo Vietnamin sotaan kehittämällään Agent Orangella, joka tuhosi puiden lehvistöt, mutta lienee tunnetuin niin sanotulla terminaattorigeenillä varustetuista siemenistään, joita ei voi käyttää enää uusien siementen kasvattamiseen – jolloin viljelijän on ostettava joka kevät uudet siemenet. Sillä on Yhdysvalloissa St. Louisin liepeillä valtava tutkimuskeskus, jonka 2 400 tiedemiestä voidaan suojata maan alle esimerkiksi hirmumyrskyn uhatessa. Nyt yhtiötä ovat kuitenkin riepotelleet aivan toisenlaiset puhurit.

Geeniruokakritiikin terästyttyä Monsanton johto hakeutui puheväleihin ensin Greenpeacen ja sitten muidenkin ympäristöliikkeiden kanssa, joille se lopulta lupasi luopua steriileistä siemenistään. Sillä välin Euroopan unionin piirissä kasvanut geeniteknologian ja –ruoan vastustus on kuitenkin jo ehtinyt romahduttaa yhtiön markkinat Euroopassa, ja ongelmat uhkaavat toden teolla levitä myös kotikentille Pohjois-Amerikkaan.
    Geenisodat ovat vasta alkaneet, mutta rohkenen tässä ennustaa, että koko uuden teknologian lippulaivaa Monsantoa ei muutaman vuoden kuluttua enää ole. Näin tuho korjaa omansa. o



ETUSIVULLE