Pääkirjoitus
Jyrki Räikkä
Maistiaisia Bonnista

Kioton sopimuksen kohtalo jäi vielä ilmaan.

VIIME VIIKOLLA päättynyt Bonnin ilmastokokous antoi lupauksia paremmasta tulevaisuudesta, mutta ei lunastanut niitä. Kokoustulosten arvottaminen riippuu paljolti tarkastelijan asenteesta: vuoden päästä pidettävän Haagin ilmastokokouksen eväslaatikon voi nähdä joko puolittain tyhjänä tai puolittain täytenä. Ovia raoteltiin ja sisäänmenojärjestyksestä keskusteltiin sivistyneesti, mutta kukaan ei astunut kynnyksen yli.
    Alun perinkin oli tosin selvää, että Bonnin kokous oli luonteeltaan valmisteleva työkokous, jolta oli turha odottaa merkittäviä ratkaisuja. Vuosi sitten pidetyn Buenos Airesin kokouksen aikana monet virkamiehet olivat jopa sitä mieltä, ettei välikokoukseen kannattaisi edes vaivata ministereitä paikalle. Poliitikot päättivät toisin. Korkean tason edustuksella haluttiin viestittää, että ilmastomuutoksen torjumisen takana on luja poliittinen tahto. Hyvä niin, kunhan tahto näkyy myös tekoina. Haagin kokoukselta pitää vaatia näyttäviä tuloksia, muuten kokousruletin pyörittäminen kääntyy tarkoituksensa vastaiseksi.

Rohkaisevaa on se, että Bonnin neuvotteluja käytiin lauhkeassa hengessä. Teollisuus- ja kehitysmaiden välillä päästiin keskinäisestä syyttelystä ja kyräilystä aitoon vuorovaikutukseen. Erivapauksien ottamiseen taipuvainen Yhdysvallat esiintyi rakentavasti, ja Opec-maiden ote G7-ryhmästä hellitti.
    Vaikka Haagin kokouksen valmistelukoneisto rasvattiin Bonnissa hyvin, keskusteluilmapiiri on oikukas ja altis äkillisille muutoksille. Niin kauan kun tavoitteet on luonnosteltu vain ilmaan piirretyillä viivoilla, ei ole saavutettu mitään. Nyt työ on pysähtynyt Kioton sopimuksen täytäntöönpanon yksityiskohtiin, vaikka ilmastonmuutoksen eteneminen edellyttäisi jo uusia torjuntasuunnitelmia.

Painavin kanto Kioton ratifiointikaskessa lienee uusista sovinnollisista elkeistään huolimatta Yhdysvallat. Ympäristöpolitiikassa maa ei heilu maailmanpoliisina, vaan pikemminkin jarrumiehenä. Kun republikaanienemmistöinen senaatti käytti ydinkoekieltosopimustakin jalkarättinään, on vaikea nähdä, millä ilveellä se kääntyy ilmastosopimuksen kannattajaksi. Kuten ydinkoekieltosopimuksessakin, kehitysmaita on vaikea sitoa prosessiin, jossa maailman johtava suurvalta näyttää huonoa esimerkkiä.
    Muutoksen tuulet tuskin puhaltavat toivottuun suuntaan. Vuoden kuluttua pidettävissä presidentinvaaleissa suosikki on republikaanien George Bush. Hänen todennäköinen kilpakumppaninsa, demokraattien Al Gore on tosin kunnostautunut ympäristöpolitiikan ajajana, mutta amerikkalaisessa mielipideilmastossa se voi olla pikemminkin rasite kuin etu. Haagin kokoukselle voi olla kohtalokasta jo se, että se osuu ikävästi päällekkäin amerikkalaisen vaalitaiston kanssa.

Yhdysvallat on esimerkeistä räikein, mutta mitä moraaliin tulee, jokainen valtio on kehitysmaa. Taakanjako pitäisikin kääntää mahdollisuuksien avaamiseksi. Ekobisnesajattelun leviäminen olisi yksi ratkaisu. Ilmastosopimus avaa huimaavia näkymiä yrityksille, joilla on luonnonvarojen ja energian säästämisen tietotaitoa. Ympäristöystävällisyys ei enää ole pelkkä imago-, vaan myös kilpailutekijä.
    Lähdekritiikin kanssa on kuitenkin oltava tarkkana. Bonnissakin ydinvoimalobby yritti esiintyä kestävän kehityksen puolustajana, ja päästökaupan porsaanreikien ympärille on luvassa keinottelijoita kuin kärpäsiä. Ilmastopolitiikkaa ei siis voi jättää liike-elämän haltuun, mutta vetoapua ei kannata jättää käyttämättä. o



ETUSIVULLE