Santarmi, vaikuttaja vai opettaja? / Vihreä Lanka 29.10.1999

Santarmi, vaikuttaja vai opettaja?

Asialla
Kimmo Louekari on filosofian tohtori ja Vihreän liiton ympäristöryhmän jäsen.
Kimmo Louekari
HILJATTAIN JULKAISTU Rauno Sairisen, Tytti Viinikaisen, Vesa Kannisen ja Arto Lindholmin Suomen ympäristöpolitiikan tulevaisuuskuvat (Gaudeamus 1999) on erinomainen teos ympäristöpolitiikasta. Näkökulma on tuore: ympäristöpolitiikkaa tarkastellaan suhteessa muihin politiikan alueisiin, talouteen, kansainvälistymiseen ja maatalouteen.
    Tarkastelutapa paljastaa ne todelliset riippuvuudet, joiden varassa ympäristöuudistukset onnistuvat tai epäonnistuvat. Kirjan keskeisiin juonteisiin kuuluu muun muassa ympäristönsuojelun yhdentäminen taloudelliseen päätöksentekoon.

Uutta sisältöä
vapaakauppaan

Globalisaation veturi on kaupan vapautuminen. Maailman kauppajärjestö WTO johtaa erilaisten kansallisten säädösten ja tullimuurien purkua kantamatta huolta ympäristöstä tai sosiaalisista seurauksista.
     Osa ylikansallisista yhtiöistä näyttää tuntevan vastuuta ympäristöstä, mutta jää nähtäväksi, ulottuuko tämä pintaa syvemmälle.
    Yritys voi teettää sympaattisen ympäristöraportin ja sitoutua ympäristöohjelmiin ja -standardeihin ilman, että toiminnan kova ydin muuttuu. Yritysten ympäristövastuu muuttuu todelliseksi vasta, kun yrityksen työntekijät ja asiakkaat luovat selkeät paineet.
    Kansallisvaltioiden valtaa siirtyy ylikansallisille yhtiöille, valtioliitoille ja järjestöille. Globaalit toimijat ratkaisevat myös ympäristökysymykset. Siksi vihreän liikkeen ja kansainvälisten ympäristöjärjestöjen tulee käynnistää globaalien ympäristösäädösten tarkastelu.

Unionissa on toivoa
Euroopan unionissa näyttää tapahtuvan se, minkä pitäisi tapahtua globaalisti. Taloudellisen integraation rinnalla ympäristönsuojelun asema voimistuu. Unioni valmistelee taloudellisia ohjauskeinoja ympäristönsuojeluun, erityisesti energiaveroja, mutta niistä ei ole toistaiseksi saatu aikaan päätöstä.
    Maastrichtin sopimus vahvensi unionin ympäristöpolitiikka monella tavalla: ympäristön huomioon ottava kestävä kasvu on nyt yksi unionin pääperiaatteista. Edelleen otettiin käyttöön niin sanottu varovaisuusperiaate ja sallittiin määräenemmistöpäätökset ympäristölainsäädännön kehittämisessä.
    Kestävä kasvu nähdään kuitenkin eri tavoin elinkeinoelämässä ja ympäristöalalla: elinkeinoelämä haluaa ensisijaisesti turvata taloudellisen kasvun jatkumisen ja hoitaa . ympäristö- ja luonnonvarakysymykset niin, ettei kasvu vaarannu. Ekologinen tulkinta kestävästä kasvusta taas painottaa, ettei luonnon sietokykyä saa ylittää taloudellisen hyödyn metsästyksessä. Näkökulmien ero ei ole aina helposti yhteensovitettavissa.

Teoriasta käytännöksi
Ympäristölainsäädännön toimeenpano on ollut unionin uskottavuusongelma. Lait kyllä säädetään, mutta niitä ei toimeenpanna. Eikä valvota, että kentällä todella tapahtuu direktiivin tarkoittama muutos. Tehokkaampaa toimeenpanoa on luvassa, mutta keinoista ei ole päätöksiä.
    Suomen asema unionin ympäristöpolitiikassa on ollut mielenkiintoinen. Suomi on ollut mallioppilas, ja sen vuoksi maalla on enemmän uskottavuutta ja painoa kuin ympäristöpolitiikan rämäpäillä. Toisaalta Suomella on muun muassa pohjoismaisen yhteistyön kautta hyvä kontakti myös Ruotsin ja Tanskan ympäristöhallintoon ja ajattelutapaan. Suomi on kenties ollut jonkinlainen ympäristöpoliittisesti kunnianhimoisen maaryhmän järjen ääni.
    Unionin itälaajeneminen tuo ympäristöpolitiikkaan aivan uuden maaryhmän, joka painottaa jäsenyyden tuomia taloudellisia ja turvallisuuspoliittisia etuja huomattavasti ympäristöasioita enemmän. Itälaajeneminen merkitsee myös mittavia unionin ympäristöinvestointeja uusiin jäsenmaihin, ja tämä parantaa ympäristön tilaa koko Euroopassa.

Mahdollisuuksia
itärajan takana

Venäjä on Suomen ympäristöyhteistyön tärkein ja epätoivoisin kohde: ajatellaan vaikka rappeutuvia ydinvoimaloita, päästöjä Itämereen tai upotettuja ydinsukellusveneitä. Valtio on heikko eikä laillisuutta, myöskään ympäristölakeja, pystytä valvomaan.
    Myöskään verojen keruu ei onnistu. Arvellaan myös yleisesti, että ympäristöinvestointeihin tarkoitettu ulkomaiset varat päätyvät lopulta uusrikkaiden taskuihin. Venäläisten nykyisessä identiteettikriisissä länsimaiden hyvätkin hankkeet voivat näyttäytyä imperialistisiksi juoniksi. Esimerkiksi Itä-Karjalan hakkuiden rajoittaminen ymmärrettiin paikallisissa tiedotusvälineissä aivan väärin.
    Ekotehokkuuteen ei rohkaista, sillä energia ja luononvarat ovat ilmaisia tai minimihintaisia. Edelleen kun pääomien kierto on hidastunut, teollisuuslaitokset rappeutuvat. Ympäristönsuojeluun ei investoida, jolloin riskit kasvavat.
    Avoimuuspolitiikan myötä Venäjälle syntyi monia ympäristöjärjestöjä, joilla oli näkyvä rooli. Nyt niiden merkitys on pienentynyt. Ympäristöliikkeen hajanaisuus esti sitä saamasta parlamentaarista valtaa. Kansalaisjärjestöjen roolin ennakoidaan kuitenkin vahvistuvan olojen vakiintumisen ja elintason nousun myötä. Väestö on koulutettua, Venäjä on nyt etnisesti yhtenäisempi kuin ennen ja tietotekniikan luomat yhteydet voimistavat järjestöjä.
    Silti suurillakaan ympäristöinvestoinneilla ei saavuteta paljon ennen kuin talouden, lainsäädännön ja yleensä yhteiskunnan rakenteet ovat siinä kunnossa että jotain voidaan suunnitelmallisesti toteuttaa. Poikkeuksiakin löytyy, esimerkiksi Pietarin jätevesien puhdistaminen.

Empaattisuus
voimakeinona

Kirjan parasta antia on ympäristöministeriön mahdollisten roolien pohdinta. Nämä "karikatyyriset tulevaisuuskuvat" ovat EU-santarmi, empaattinen vaikuttaja konsultti ja eko-opettaja. Rooleista käytiin tasokas keskustelu ympäristöministeriön taannoin järjestämässä tilaisuudessa, jossa ministeriön virkamiehet avoimin mielin kuuntelivat kansalaisjärjestöjen, tutkijoiden, muiden ministeriöiden virkamiesten näkemyksiä ja kritiikkiä. On harvinaista, että ministeriö teettää arvion toiminnastaan ja vieläpä keskustelee siitä sidosryhmiensä kanssa.
    EU-santarmin roolia ei pidetty mahdollisena, koska ympäristöministeriöllä ei ole valtaa sanella mitään. Luonnonsuojelussa lain antama valta on suuri, mutta Natura-myllytys osoitti että siinäkin menettelytavat pitää valita huolella. Eko-opettajankaan roolia ei kannatettu. Kukaan ei halua olla oppilas. Empaattinen vaikuttaja vaikutti parhaalta roolilta.
    Ympäristöjärjestöt eivät pitäneet tästä. Niiden näkökulmasta empaattisuus merkitsee oman vahvuuden ja identiteetin menettämistä suhteessa koviin ministeriöihin ja etujärjestöihin. Järjestöjen edustajat peräänkuuluttivat ministeriön selkeätä roolia ympäristön puolustajana, muiden edunajajien jämäkkänä vastapelurina. He myös muistuttivat ympäristön tilan heikkenemisestä globaalisti, ja tarpeesta saada aikaan muutoksia.
    Osastopäällikkö Pekka Jalkanen painotti, ettei muiden kuunteleminen tarkoita omista tavoitteista tinkimistä. Empaattisuus merkitsee muiden lähtökohtien ymmärtämistä, jolloin toimivan ratkaisun löytyminen on todennäköisempää. Ympäristöhallinnon keinovalikoima laajenee ja yhteistyökumppaneita on entistä enemmän. Rauno Sairinen puolestaan korosti sanaparin toista osaa: vaikuttamisesta on kyse. o




ETUSIVULLE