Kolumni
Marko Ulvila

Vihreää kehitysyhteistyötä

Uudistukset antavat odottaa itseään.

JO KYMMENISEN VUOTTA SITTEN vihreät ehdottivat, että ympäristöasiat ja kehitysmaakysymykset niputettaisiin yhdeksi kestävän kehityksen ministeriöksi. Kun vuonna 1995 nämä molemmat salkut päätyivät Pekka Haaviston hoidettavaksi, tehtävä tuli yllätyksenä siinä missä hallitusvastuukin. Niinpä demarit tulivat hätiin tarjoamaan vetoapua kehitysmaakysymyksissä.
    Haaviston kaudella laadittiin kaksi merkittävää asiakirjaa. Pertti Paasion selvityksen pohjalta tehty kehitysyhteistyön periaatepäätös käänsi määrärahojen laskun hienoiseen nousuun ja ohjasi käytäntöä kohti julkilausuttuja periaatteita pois itsekkäästä vienninedistämisestä. Kehitysmaasuhteiden linjaus, jonka valmistelusta huolehti ulkoministeriön demarijohto, puhdisti entisestään kehitysyhteistyötä kauppapoliittisten etujen tavoittelusta. Omaa itsenäistä roolia ei alalle vieläkään annettu, vaan se köytettiin vuorostaan ulkopolitiikan ohjausnuoraan.
    Sitoutuminen laajaan turvallisuuteen, ihmisoikeuksiin ja kansanvaltaan on toki tervetullutta, mutta valitettavasti EU-Suomen ulkopolitiikan lähtökohtana on yhä ensisijaisesti omien etujen ajaminen, ja se näkyy myös kehitysyhteistyössä. Esimerkiksi ulkopolitiikkavetoisen kehitysyhteistyön seurauksena suurin osa kasvaneista määrärahoista suuntautuu nyt Kosovon valtapoliittisen sodan jälkien korjaamiseen eikä köyhimpien maiden ihmisten hyväksi.

Haaviston ministerikauden alussa vallitsi vihreiden kehitysmaa-aktiivien keskuudessa suuri innostus ja halu osallistua kehitysyhteistyön uudistamiseen. Lukuisten aloitteiden joukosta etenivät käytännöksi kuitenkin vain muutamat, kuten vammais-, ihmisoikeus- ja ympäristöjärjestöjen kehitysmaasäätiöt sekä reilun kaupan merkkihanke. Sen sijaan perusteellisempaa muutosta ajaneet ehdotukset Suomen kulutus- ja tuotantorakenteiden oikomiseksi kehitysmaiden näkökulmasta tai Maailmanpankin lainaperustaisen ja amerikkalaisia arvoja ajavan toiminnan kyseenalaistamiseksi eivät saaneet myötätuulta.
    Ministerin omista aloitteista on toteutunut parhaiten ilmastonsuojelun kytkeminen unionin kehitysyhteistyöhön. Muutama muu esitys, kuten EU-maiden avun suuntaaminen yksinomaan kestävään kehitykseen yhdessä kehitysmaassa, on haudattu tai muuttunut pienimuotoiseksi toiminnaksi.

Satu Hassi on kehitysyhteistyöministerinä sikäli edeltäjäänsä otollisemmassa tilanteessa, että puolueella on jo kokemusta hallitusvastuusta ja kehitysyhteistyön synkkä rahoitus- ja hallintokriisi lamavuosilta on takanapäin. Myös vihreiden aloitteiden kannalta Hassin tilanne on aiempaa parempi, sillä toukokuun puoluekokouksessa hyväksytty 2000-luvun vihreä Forssan ohjelma antaa paljon eväitä kehitysyhteistyön uudistamiselle. Puolueen asettamat tavoitteet uuden maailmanlaajuisen tulonsiirtopolitiikan aikaansaamiseksi ja uhanalaisten kansojen oikeuksien puolustamiseksi ovat hyviä korkean profiilin hankkeiden aiheita.
    Haaste on myös luoda kanavia, joilla kansalaisaktiivien asiantuntemus, tarmo ja luovuus tuovat vauhtia uudistuksiin. Sellaisia tarvitaan etenkin pohjoisen ja etelän välisten suhteiden demokratisoimiseksi, sillä vallan epätasapainon oikaiseminen tuo kestävimmän ratkaisun köyhien aseman parantamiseen ja maailman ympäristön tilan kohentamiseen. o



ETUSIVULLE