Hullut päivät
Tiina Kirkas

Ole olematta vaivaksi
Ruotsalainen välttää turhaa häiriötä henkensä kaupalla.

LOMA KESÄ-HESASSA oli lokoisaa aina lähtöaamuun asti, jolloin lapsiin iski tulirokko. Tai ainakin sellaiseksi helsinkiläislääkäri taudin määritteli ja antoi kotimatkalle asiaan kuuluvat penisilliinit.
    Kotikutoinen lääkäri-intuitioni oli kuitenkin toista mieltä ja epäili paremminkin vihurirokkoa – varsinkin, kun kumpaisestakaan ei pyydystetty tulirokon aiheuttavaa streptokokkia. Myös yksi- ja kolmevuotiaiden lasteni leikkikaverit olivat samanaikaisesti vihurirokon kourissa.
    Niinpä siis heti kotiin tultuamme päätin silkasta mielenkiinnosta ottaa yhteyttä läheiseen terveyskeskukseen ja varata aikaa lääkärille. "Ehei, asia ei kuulu vähäisimmässäkään määrin meille", vastasi tyly naisääni puhelimen toisessa päässä. "Vihurirokon voi tutkituttaa veren vasta-aineista vasta, kun lapset ovat terveitä. Soita lasten neuvolaan."

Lasten neuvolan puhelinnumero tuuttasi varattua, mutta lopulta onnisti. "Oj då, eikö lapsia rokoteta Suomessa vihurirokkoa vastaan", kuulin vienon naisäänen hämmästelevän. "Ai rokotetaan. No, vanhemmalla ei sitten ainakaan voi olla vihurirokkoa. Ja nuoremman suhteen minä en voi tehdä mitään. Asia kuuluu terveyskeskuslääkärille."
    Tämä nimenomainen nuorempi alkoi saman tien kehittää entistä korkeampaa kuumetta ja entistä punaisempia pilkkuja. Ja oksentaa. Katsoin kelloa ja totesin, että vielä ehdin juuri ja juuri terveyskeskukseen ennen kaiken seisauttavaa lounastuntia.

Perillä, täysin autiossa keskuksessa vastaanottotiskin nainen sanoi, ettei voi tehdä mitään. Lopulta hän kuitenkin viittoili minut ja lapsikaksikkoni käytävään sairaanhoitajan pakeille.
    "Sinun olisi pitänyt soittaa tänne ja varata aika. Sinun on myös hyvä tietää, ettei mikään maailman rokotus ole sataprosenttinen", hän esitelmöi minulle samalla, kun eristi meidät tutkimushuoneeseen. Itse hän katosi jonnekin palatakseen varttitunnin päästä.
    "Lääkärin mukaan lapsilla on vihurirokko ja siihen tepsii vain lepo." Kotiuduin terveyskeskuksesta ihmetellen tämän näkymättömän lääkärin kykyä tehdä taudinmääritys sairaanhoitajan tarinan perusteella. Varsinkin, kun sairaanhoitaja ei ollut edes katsonut lasteni suuntaan.

Muutaman päivän kuluttua, rokon jo poistuttua päiväjärjestyksestämme, sain soiton lasten neuvolasta. "Sinäkö olet vaatinut, että lastesi mahdollista vihurirokkoa pitäisi jotenkin tutkia", penäsi tällä kertaa toinen naisääni. "Sinun pitää soittaa keskussairaalan tartuntatautiosastolle. Mutta tiedän, etteivät he sielläkään voi sinua auttaa."
    Yritin kuitenkin ja puhelimeen vastasi tällä kertaa ystävällinen naisääni: "Nyt on kuule niin, että lääkärin olisi pitänyt nähdä lasten rokko-oireet. Ja jos nyt tehdään vasta-ainekoe, niin lastesi pyllyä pitää piikittää. Ja ethän sinä sellaista halua, ethän?"

Enpä kai. Halusin vain tietää, mikä lapsiani vaivasi, purnasin myöhemmin ruotsalaisnaapurilleni. Hänen mielestään syntini oli olla vaivaksi ja sellainen ei ole hyvästä. "Siskoni kuunteli puhelimessa, kuinka isäni teki kuolemaa. Hän oli saanut sydänkohtauksen mutta ei suostunut menemään sairaalaan. Hän kun ei halunnut olla vaivaksi", naapuri kertoi. o

Kirjoittaja on suomalainen Ruotsissa.



ETUSIVULLE