Pääkirjoitus
Päivi Sihvola
Oikean presidentin päivä
Kosovo tarjoaa oivan peilin presidenttien Martti Ahtisaari ja Mauno Koivisto tyylilajien vertailuun.

MAUNO KOIVISTOON VERRATTUNA Martti Ahtisaari on jäänyt poliittisena linjanvetäjänä ja kansakunnan arvojen tulkkina hahmottomaksi. Siitä huolimatta ja ehkä juuri sen vuoksi hän niittää itselleen ja Suomelle laakereita niin, että ylisanoihin tottumattomilta suomalaisilta on sanasto loppunut jo ajat sitten.
    Olisiko niin, että Ahtisaaren vahvuus neuvottelijana perustuu juuri siihen, missä on hänen heikoin kohtansa presidenttinä? Menestyksekäs neuvottelija ei varmaankaan työnny etualalle ja tee itsestään numeroa – ehkä hän on parempi kuuntelija kuin puhuja. Silti hän voi pohjimmiltaan pyörittää koko showta.
    Virkamiehestä presidentiksi nousseelta Ahtisaarelta saattaa puuttua sisäpoliittista silmää, mutta juuri nyt hänellä oli kaikkea mitä tarvittiin: koeteltua sovittelutaitoa ja riittävän korkea status huipputason neuvotteluihin.

Helsingin Sanomat kysyi pääkirjoituksessaan (21.6.), olisiko Koivisto voinut istuvana presidenttinä toimia vastaavassa tehtävässä. Hänhän on pannut koko persoonansa peliin Kosovo-keskustelussa (HS 20.6.) ja arvostellut Naton ilmahyökkäyksiä poikkeuksellisen kovin sanoin.
    Riippumatta siitä, onko Koiviston kanssa kaikesta samaa mieltä, hänen avauksensa tekee hyvää suomalaiselle keskustelukulttuurille. Toivottavasti se on myös riittävän vahva signaali sille, että nekin tuntevat helpoksi avata suunsa, jotka eivät vielä ole vetäytyneet eläkkeelle. Onhan talouselämänkin huipulta esimerkkejä siitä, että kielenkannat irtoavat yhtä aikaa kuin sidokset vanhaan työnantajaan.
    Sitäkin voi tosin kysyä, olisiko Koivisto istuvana presidenttinä muotoillut viestinsä yhtä kärjekkäästi. Nimenomaan ulkopolitiikan johtajana Koivisto pikemminkin tasapainoili Juho Kusti Paasikiven ja Urho Kekkosen virittämällä köydellä. Muistellaanpa vaikka vain hänen varovaisuuttaan Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksien suhteen. Taustalla lienee ollut pienen maan haluttomuus puuttua asioihin, joissa voi tulla ärsyttäneeksi suurvaltaa.

Autoritääristen presidenttien aika on ohi. Prosessi on peruuttamattomasti käyty läpi ja Koivisto on ollut tässä muutoksessa tärkeä vaikuttaja. Hänen aikanaan Suomessakin otettiin monta ratkaisevaa askelta kohti normaalia parlamentarismia. Yksi sinetti tälle muutokselle lyötiin eduskunnassa, kun uusi perustuslaki hyväksyttiin.
    Mikä olisi looginen jatkumo tälle kehityskululle – joko seuraavaksi tulee se Oikea Presidentti? Martti Ahtisaaren kampanja kyllä viritteli johdonmukaisesti odotuksia siihen suuntaan, että tarjolla olisi kansalaiskeskusteluun kannustava presidentti. Mistä johtuu, että tämä lupaus ei toteutunut? Ehkä tämän sortin omakohtaista vuorovaikutteisuutta ei sittenkään opita diplomaattiuralla. Vai toimittajatko taas sabotoivat vilpittömän yrityksen?
    Puheet presidentin roolin arkipäiväistymisestä kalskahtavat joka tapauksessa oudoilta. Arkipäiväistymisen ei pitäisi pelottaa muita kuin sitä yhtä keisaria, joka uskoi avustajiensa kauppaamiin uusiin vaatteisiin. o



ETUSIVULLE