Hullut päivät
Vesa Sisättö

Korkista asiaa
Keräilyvimma iskee useasti samaan paikkaan.

PARI VIIKKOA SITTEN pengoin kesämökillä vanhoja papereitani ja tavaroitani. Erään ratkeamaisillaan olevan muovikassin pohjalla oli pieni pussi, joka oli täpötäynnä pullonkorkkeja. Kauan kadoksissa ollut korkkikokoelmani!
    Lapsena ja nuorena olin intohimoinen keräilijä. Touhu alkoi kolmevuotiaana, kun aloin kerätä postimerkkejä, aluksi äitini avustuksella. Postimerkit olivatkin pitkäaikaisin ja kiihkein keräilyn kohteeni.
    Jätin tuon harrastuksen vasta noin 18-vuotiaana, kun arvelin, ettei se varsinaisesti parantaisi asemiani naismarkkinoilla, toisin kuin oluenjuonti ja yleinen systeeminvastaisuus. Muutuin noin vuodessa brittiläisen kansanyhteisön postimerkkien asiantuntijasta opiskelijaradikaaliksi, mutta se on periaatteessa toinen tarina.

Keräilyhimoni kohdistui kaikenlaisiin asioihin. Haalin muun muassa vanhoja ja ulkomaisia rahoja, pullonetikettejä, hedelmien tarramerkkejä, paikkakuntaviirejä, tyhjiä tölkkejä ja pulloja, simpukoita, kiviä, tarroja, hotellisaippuoita, posti-, kutsu- ja käyntikortteja sekä esitteitä. Noin kymmenvuotiaana keräsin myös yhden päivän ajan kiiltokuvia, mutta nukuttuani yön yli päätin jättää harrastuksen tytöille.
    Hullunkurisin keräilykohteeni olivat kuitenkin pullonkorkit, nimenomaan kaljapullojen kruunukorkit. Keräilin niitä noin 7–8-vuotiaana ehkä puolen vuoden ajan. Keräilyn tekee erikoiseksi se, että en suinkaan pyrkinyt haalimaan erilaisia pullonkorkkeja, vaan mahdollisimman paljon korkkeja ylipäätään.
    Niinpä kiertelin keväisinä koulumatkoina ojanpohjia ja kotikylässäni Klaukkalassa "Suomen suurimpana ulkoilmaravintolana" tunnetun Vaskomäen rinteitä. Kotiin tullessani tyhjensin taskuistani lavuaariin multaisia korkkeja, jotka pesin ja liitin kokoelmaani.
    Tuohon aikaan ihailin suunnattomasti Carl Barksin sarjakuvataidetta. Erityisen vaikutuksen minuun oli tehnyt Roope Ankan tapa kylpeä rahoissaan. Tätä imitoin keräämällä pullonkorkkini isoon pahvilaatikkoon ja hyppäämällä uikkareissani perään. Hieman kivulloista, mutta koettava se oli.

Hulluinta oli, että sain levitettyä kaljapullonkorkkiharrastustani ystäväpiirissäni. Olin saanut jostain päähäni, että joku tehdas maksaisi pennin jokaisesta korkista (tuohon aikaan penni oli rahaa). Juttu oli epäilemättä täysin keksimäni, mutta kehittymättömässä mielessäni uskoin siihen itsekin. Ainakin kaksi kaveriani innostui korkkienhaalinnasta.
    Keräsimme korkkeja kilpaa. Minulla niitä oli parhaimmillaan kaiketi pari tuhatta. Harrastus loppui lyhyeen, kun kavereilleni selvisi, että mitään korkkeja vastaanottavaa tehdasta ei ehkä olekaan.
    Monta vuotta myöhemmin erottelin korkkimassasta yhden kappaleen kutakin erilaista korkkia – tämän kokoelman löysin pari viikkoa sitten. Mainittakoon kuitenkin, että kaikki reilut kaksikymmentä vuotta sitten keräämääni 2000 kruunukorkkia ovat nekin kyllä tallessa vanhempieni vintillä.

Nykyään suhtautumiseni keräilyyn on ristiriitaista. Pidän touhua elämälle vieraana nyhjäämisenä. Toisaalta siinä voi filosofeeraten nähdä esteettisen selkävoiton jälkiteollisen yhteiskunnan tavarafetisismistä.
    Ja aina ajoittain tunnen vastustamatonta halua ryhtyä keräilemään milloin mitäkin. Kuten nyt viimeksi kaljapullonkorkkeja löydettyäni vanhan kokoelmani. o

Kirjoittaja on espoolainen vaativien fantasiakirjallisuuspalveluiden tuottaja, joka keräsi myös autojen rekisterinumeroita.



ETUSIVULLE