Kolumni
Irina Krohn

Palaneen käryä
Kosovo polttomerkitsee lastemme mielet.

"ILMAISKUT BELGRADIIN JATKUVAT", kuuluu heleä pojan ääni olohuoneesta, "niin lukee lehdessä". Viisivuotias on iloinen uudesta taidostaan ja niin minäkin, mutta...
    Noustuani vuoteesta todennäköisesti astun jälleen muovisen natosotilaan päälle. Kiväärit ja singot pistävät ilkeästi jalkapohjaa. Entiset suosikit, punaiset ja siniset viiden sentin muovilänkkärit ja inkkarit, on jalomielisesti luovutettu pikkusiskon unikavereiksi.
    Pihalla käydään kauppaa tankeilla ja sotilailla, kolme ukkelia vaihtuu minijätti panssarivaunuun. Äidille ylpeillen poika kertoo liittoutuneensa jo viiden pojan armeijan kanssa. Kun niiden kanssa vaihtaa, niin silloin ei liittoutuman mies- ja asevahvuus koskaan pienene.

Ennen vappua olin Saksassa Euroopan vihreiden kokouksessa. Kahden päivän ajan sata ihmistä jakoi tuntojaan tilanteessa jossa osa Eurooppaa on taas sodan kohteena. Pyydetyt kolmen minuutin puheenvuorot olivat järjestään varttitunnin purkauksia. Minä jouduin uudenlaisen ahdistuksen valtaan. Nämä eurooppalaiset kollegat todella puhuvat oman naapurustonsa pommituksista, niin kuin suomalaiset pohtisivat, onko oikein pommittaa Tukholmaa.
    20 puheenvuoron jälkeen pakenen jo omiin ajatuksiini. Monet ovat havahtuneet näkemään eläimet kärsimykseen kykenevinä "maapallokumppaneina", mutta me elämme maailmassa jossa naisia suljetaan leireihin ja tapetaan raiskaamalla. Häkkikana, joka nälkiintyneenäkin jatkaa munimista, on vain saman teeman variaatio. Niin pitkä on matka, ei valoa näy.
    Palattuani tainnun sängynpohjalle korkeassa kuumeessa. Minusta tuntuu että ruumiini yrittää selvitä Kosovon kuolemista alkamalla itsekin palaa. Neljän päivän jälkeen hoipun eduskunnan lääkärille. Angiina ja kymmenen päivän antibioottikuuri. Luen lapsille iltaisin Muumipeikkoa ja pyrstötähteä. Tove Jansson kirjoitti sen toisen maailmansodan palon jälkeen.
    He tapasivat joukoittain pakolaisia teillä. Useimmat tulivat jalkaisin, mutta eräät olivat hankkineet itselleen kärryt (...) Selässä talonpeikolla oli pussi, jossa kyyhötti hänen poikansa.

Pojalleni on tullut uusi ammattihaave jalkapalloilijan rinnalle. "Rauhaneuvottelija", hän tokaisee. Silloin muistan Biafran, kuinka alle kouluikäisenä järkytyin kuvista nälkää näkevistä ja veimme veljeni kanssa viikkorahamme pankkiin. Kirpaisee tajuta, että sukupolvien ketju jatkuu myös kärsimyksen kokemisessa. Eivät muumipeikot eivätkä Batman-alkkarit suojele lapsiamme aikuisten epäonnistumisilta.
    Minä olen kasvattanut lapsiani myös eurooppalaisuuteen, selittänyt eurot ja eiffeltornit. Kuin poltinmerkki tulee myös Kosovo kärventymään lastemme mieliin kuvana nykyeurooppalaisuudesta. o



ETUSIVULLE