LEFFAFRIIKKI on viettänyt viime kuukausina liikuttuneita aikoja kotimaisen elokuvan nousussa. Tiedätte: ne ilvekset ja joutsenet ja muut elävät. Leffat ovat kivoja, kansa tykkää ja teatterissa on voinut todeta yleisöpohjan laajuuden. Teinit ja papat tapittavat vierekkäin Tervoa ja Rukajärven tietä.
    Tekijät ovat ehkä vain yksi riemun syy, mutta tietysti tärkein. Nyt suomalaista elokuvaa tekevä sukupolvi on omaksunut välineen haltuunsa eri tavoin kuin edeltäjänsä, joka oli jakautunut toisaalla amatöörimäiseen teatteriväkeen, toisaalla Taideteollisen elokuvalinjan vanhaan art house -porukkaan. Plus Spedet ja Kaurismäet erikseen.

Nämä nykyiset saarelat ja lepät ovat kasvaneet elokuvan kanssa ja löytävät siksi luontevasti äänen, joka puhuttelee laajaa yleisöä. Samalla elokuvanäyttelemiseen ja sen ohjaamiseen on löytynyt oivallinen ote, josta todistavat niin teatteritaustainen Komin ensemble kuin Pitkän kuuman kesän nuoret.
    Tekninen osaaminen on kehittynyt vauhdilla. Leffat näyttävät ja kuulostavat hyviltä ja hallituilta. Kaurismäen veljeksillä ja heidän työryhmillään on koko kehitystä ajatellen ollut pioneeriasema, mutta nämä uudet leffat ovat lähteneet omille teilleen, pois eritoten Akin viileydestä ja – anteeksi nyt – maneereista. Tämä on vasta kivijalka. Aiheet ja filmin julkinen profiili tekevät leffasta kuluttajatuotteen, joka tuo tekijöilleen muutakin kuin apurahan ja kavereiden tarjoamat kaljat.

Epäily siitä, että Euroopan unionissa jäsenmaiden oman kulttuurin piirteet saattavat lopulta jopa korostua, näyttää toteutuvan ainakin elokuvissa. Näin rennosti ja hyvällä itseluottamuksella suomalainen elokuva ei ole aiemmin kuvannut kotoperäisiä viihdetaiteilijoita, pikkukonnia, nuoria, tavallisia heppuja.

Entä nyt? Pahimmassa skenaariossa etsitään varmaa hittikaavaa takomaan lisää rahaa, elokuvia aletaan tuotteistaa tyhmimmän yhteisen nimittäjän mukaan. Yleisöpohja taantuisi taas hömppää katsovaan nuorisoon ja yrmyyn taideväkeen.
    Yleisön kannalta jonkinlainen vakaa yhdistelmä Elokuvasäätiön rahaa ja yksityisiä investointeja voisi olla edelleen paras laadun tae, etenkin jos ohessa kasvaisi aidosti riippumattomia indie-tekijöitä. Aihevalintoja ei sanelisi pelkkä voitonmaksimointi sen paremmin kuin huikenteleva ambitio. Kirjo saisi kasvaa laidalta laidalle.

Suomifilmin nousu tässä ajassa voi jäädä hetken ilmiöksi, mutta edellytykset jatkolle ovat nyt paremmat kuin koskaan. Me lippuja ostavat penkinkuluttajat olemme halukkaita suosimaan suomalaista.
    Ansio on näiden elinvoimaisten ja omanlaistensa filmien, jotka ovat laittaneet suuren yleisön suomalaiseen elokuvaan kohdistuneet epäilevät asenteet laakista tuhannen päreiksi. Kiitos Olli, Perttu, Pirjo, Raimo, Pekka ja Aleksi!

Kirjoittaja on median ja arjen kulttuurin tarkkailija.