Pääkirjoitus
Jyrki Räikkä
Viha palaa kotiin
Kosovon tuli ei sammu bensiinillä.

NATON ALOITETTUA ilmaiskunsa Jugoslaviaa vastaan primitiivireaktioista oli aistittavissa hämmennyksensekaista helpotusta. Moni uskoi, että kun sotilasliitto viimein katkaisee katteettomien lupausten ja tyhjien uhkausten kierteen, Kosovon sekasorto ei ainakaan voisi pahentua.
    Päätelmä osoittautui vääräksi heti ensimmäisten räjähdysten pölyn laskeuduttua. Vaikka valmisteluaikaa oli kylliksi, Kosovon operaation toteutus vaikuttaa sen tekijöiden skenaarionrakentamiskapasiteettiin nähden amatöörimäiseltä. Jugoslavian johto toki kantaa moraalisen vastuun joukkojensa julmuuksista ja albaanien massakarkotuksista, mutta terrorin kiihtyminen on selkeästi Naton taktisen virhearvion seurausta. Kriisiä ei ole edes väärin sammutettu, vaan oikeasti lietsottu.

Sotilailla riittää vielä opettelemista rauhan töissä. Maailmanpoliisi on nyt toiminut kuin käänteispsykologian kirjekurssin suoritanut nimismies, joka saatuaan hälytyksen vaimoaan ja lapsiaan juoppohulluuskohtauksen vallassa pahoinpitelevästä miehestä ryhtyy rauhoittamaan tilannetta viskelemällä kiviä piiritetyn talon ikkunoihin. Hämmästyttävää härkäpäisyyttä osoittaa, että taktiikkaa ei muuteta senkään jälkeen, kun sen seurauksena on vuodatettu sammioittain viatonta verta.
    Nato on kantanut arvovallastaan ja julkisuuskuvastaan enemmän huolta kuin kosovolaisten kohtalosta. Kun sotilasliitto ei ole kyennyt suojelemaan syyttömiä, se on ainakin rankaissut näyttävästi syytettyjä.
    Naton puolisydämisyyttä osoittaa sekin, miten hysteerisesti se varjelee hyökkäykseen osallistuvien sotilaiden koskemattomuutta. Sodankäynti välitetään kotirintamalle moraalisesti ylevänä teknologisena ja esteettisenä elämyksenä, johon kuoleman toiseus sopii vain tarkoin hallittuna riskinä, ikään kuin vuorikiipeilyssä tai koskimelonnassa. Maajoukkojen käyttö toisi sodan raadollisen ja monimutkaisen todellisuuden liian lähelle.

Voimankäyttö inhimillisen kärsimyksen estämiseksi on periaatteessa hyväksyttävää, joskus jopa välttämätöntä. Voimatoimet on kuitenkin rajattava minimiin ja kohdennettava oikein. Kun kärsimyksen polttopiste sijaitsee Kosovossa, muun Jugoslavian asutuskeskusten ja strategisen infrastruktuurin pommittaminen ei ole perusteltua.
    Myös hyökkäyksen herkeämättömyys kummastuttaa: jos Nato olisi asettamansa määräajan umpeuduttua lähettänyt signaalin iskemällä johonkin Kosovossa sijaitsevaan sotilaskohteeseen ja pitänyt neuvottelutiet auki, panoksia ei ehkä olisi tarvinnut korottaa.
    Vaikka Nato on julistanut käyvänsä sotaa vain Jugoslavian johtoa vastaan, se ei lohduta pommisuojissa ilmahälytysten aikana kyyristeleviä siviilejä, jotka ovat jo vuosia kärsineet taloudellisesta ja poliittisesta piiritystilasta. Kun serbit kokevat olevansa hyökkäyssodan uhreja, Slobodan Milosevicin asema maan johdossa on entistä vankempi. Maan demokratisointi ei onnistu sen johtajien demonisoinnilla.

Naton iskujen poliittiset tavoitteet ovat jääneet hämäriksi, sillä rauhan rakentamisen ehdoista ja sisällöstä ei ole puhuttu. Yhtälö vaikuttaa mahdottomalta. Viime viikkoina yhä syvemmälle isketyt haavat arpeutuvat niin hitaasti, ettei eri kansanryhmien rauhanomainen ja tasavertainen rinnakkainelo liene mahdollista pitkään aikaan, jos koskaan.
    Kosovossa voidaan vielä rauhankin oloissa joutua tekemään ohjattu etninen puhdistus. Tuolloin kansainvälisen yhteisön asiaksi jää ratkaista, mistä kohdin väistyvät serbit ja mistä albaanit. Kummankin ryhmän elinmahdollisuudet ja ihmisoikeudet on joka tapauksessa turvattava. o



ETUSIVULLE