Pääkirjoitus
Päivi Sihvola
Miljöö kuuluu kaikille
Laadukas rakentaminen kestää käytössä ja silmissä.

VALTIONEUVOSTON arkkitehtuuripoliittinen ohjelma valmistuu hyvään aikaan. Uusi rakennuslaki etenee eduskunnassa ajoittain tuskastuttavan hitaasti, mutta on edennyt kuitenkin. Sen myötä myös vaatimukset rakennetun ympäristön laadulle tarkentuvat.
    Sekin on todistettu, että rakennusten suunnittelukustannuksissa pihtaamisesta seuraa liian usein kertakäyttömentaliteettia, miljoonien korjauslaskuja, terveysriskejä ja masentavia miljöitä.

Viime vuosina rakentamista on kuitenkin leimannut veretseisauttava hintakilpailu. Näissä oloissa suunnitelman tilaajan vastuu korostuu. Pelkän lyhytnäköisen penninvenyttämisen sijasta pitäisi pohtia, mikä on kestävää, käyttökelpoista ja kaunista kymmenien ja satojen vuosien aikajänteellä. Onneksi nyt alkaa olla merkkejä siitä, että valistuneimmat rakennuttajat eivät lankea polkuhintoihin.
    Hintakilpailun nimissä rakennusurakat on lisäksi pirstottu ja ketjutettu niin, että vastuunkantajia on vaikea löytää, kun vaikeudet tulevat ilmi. Kuluttaja on saanut pelätä paitsi rahojensa, myös terveytensä puolesta.
    Julkisen sektorin kuuluisikin olla suunnannäyttäjä hyvän arkkitehtuurin tilaajana. Näin ei kyllä viime vuosina ole ollut, mikä osittain kertoo kuntien taloudellisesta ahdingosta. Nyt käsiteltävänä oleva ohjelma ei suoraan puutu kuntien toimiin, mutta joissakin kaupungeissa on jo alettu laatia arkkitehtuuripoliittista ohjelmaa.

Ohjelmassa on paljon kunnioitettavia periaatteita, muun muassa: "Jokaisella kansalaisella on oikeus nauttia hyvästä ympäristöstä ja korkeatasoisesta arkkitehtuurista." Tavoite on kyllä itkettävän kaukana. Jotta sinne päästäisiin, on periaatteiden soveltamisessa oltava tiukkana.
    Tarkoitus onkin jatkossa luoda yksityiskohtainen toimenpideohjelma. Sekään ei tietenkään auta, ellei pidetä huolta siitä, että taloudelliset edellytykset ovat olemassa. On huono signaali, että lopullisesta esityksestä on tipahtanut rahallisesti niinkin pieni asia, kuin arvonlisäveron lasku rakennusperintöä ylläpitävissä korjaustöissä.
    Aina ei kuitenkaan ole kysymys rahasta, vaan pikemminkin periaatteiden selkiyttämisestä. Suomessa saa esimerkiksi ilman alan korkeakoulutusta pistää pystyyn grynderifirman ja alkaa monistaa aivan itse suunnitteltuja käkikelloja ympäri maata. Useissa Euroopan unionin jäsenmaissa sen sijaan rakennusten pääsuunnittelijoilta vaaditaan kuuluminen viralliseen rekisteriin. Siihen taas ei ole pääsyä ilman riittävän syvällisiä arkkitehtuuriopintoja.
    Arkkitehtipoliittinen ohjelma esittää, että tällainen käytäntö luotaisiin myös Suomessa. Uudistus on ehdottoman tarpeellinen, vaikka se saattaakin loukata sitä suomalaiskansallista perinnettä, että jokaisella on oikeus piirrustella klubiaskin kanteen oman kodin pohjapiirros.

Arkkitehtuuripoliittinen ohjelma tullee valtioneuvoston käsittelyyn ensi viikolla. Hallituksen iltakoulussa se oli jo viime viikolla – sopivasti samaan aikaan kuin ekologisen rakentamisen ohjelma. Kestävän kehityksen käsite on tärkeä silta näiden kahden paperin välillä.
    Kestävyys ei ole vain sitä, että rakenteet säilyvät toimivina; sillä on myös ekologinen ja sosiaalinen ulottuvuus. Vaikka linjapaperin lähtökohta onkin kulttuuripolitiikassa, arkkitehtuuri on paljon muutakin kuin rakennustaidetta. Sellaisia poliittisia päätöksiä on aika vaikea keksiä, jotka eivät suoraan tai välillisesti vaikuttaisi kulttuurimaisemaan. o