Kun hoito ja potilaat eivät kohtaa, laskun maksaa yhteiskunta / Vihreä Lanka 10.12.1998

Kun hoito ja potilaat eivät kohtaa, laskun maksaa yhteiskunta
Asialla
Vesa Naumanen on Opiaattiriippuvaisten Tuki ry:n sihteeri.
Vesa Naumanen
SYKSYSTÄ 1997 ALKAEN Syksystä 1997 alkaen Kettutien A-poliklinikalla on hoitoa saanut 37 potilasta, tällä hetkellä raha- ja resurssipulan vuoksi enää alle kaksikymmentä. Potilasmäärän vähäisyys on suorastaan kauhistuttava, jos sitä vertaa usein julkisuudessa esitettyihin tietoihin, että pääkaupunkiseudulla on jopa tuhansia kovien huumeiden käyttäjiä.
    Lähes jokainen narkomaani haluaa jossain vaiheessa saada elämänsä terveelle pohjalle, päästä aineista irti ja saada rikoskierteensä poikki. Siksi voi hyvällä syyllä puhua vähintään useista sadoista pääkaupunkiseudun narkomaaneista, joilla on paitsi hoidon tarve myös hoitomotivaatio.
    Eritoten päättäjille jo pelkästään tämän pitäisi olla viestinä siitä, että narkomaanit ovat yhä heitteillä. Ikävä kyllä, näyttää myös siltä, että heitä pidetään maassamme ihmisryhmänä, joita ei edes haluta hoitaa.

Vain Kettutiellä hoidetaan
Sosiaali- ja terveysministeriön määräysten mukaan vieroittaminen opiaattiriippuvuudesta on erityistason sairaanhoitoa, joka edellyttää hoidon tarpeen arviointia, jos lääkkeen vaikuttavana aineena on esimerkiksi buprenorfiini.
    Arviointeja voivat tehdä yliopistolliset keskussairaalat ja helsinkiläisten kohdalla Hesperian psykiatrinen sairaala. Tämän jälkeen lääkettä voi antaa vain hoidon tarpeen arvioinnin tehneen yksikön hyväksymä hoitopaikka. Määräykset rajoittavat vieroitushoidon pituuden enintään 12 kuukaudeksi.
    Helsingissä buprenorfiinia sisältävää Subutexia on voinut saada avovieroituksessa ainoastaan A-klinikkasäätiön omistamalla Kettutien A-poliklinikalla, jonne kaupunki on tehnyt ostopalvelusopimuksen.
    Buprenorfiini korjaa heroinistien aivojen toiminnan ja siten edesauttaa heidän sosiaalisten kontaktiensa luomista uudenlaisiin ystäviin ja mahdollistaa työssäkäymisen tai opiskelun. Nimenomaan näistä syistä se on heroiinista irti haluavien keskuudessa niin kysyttyä.

HIV ja hepatiitti leviävät
Seuraukset hoitamattomuudesta myös näkyvät. Uutiset kertovat lähes päivittäin huumeiden käytön jatkuvasta kasvusta ja sen aiheuttamasta rikollisuuden lisääntymisestä.
    Hepatiitti- ja HIV-tartunnat piikkihuumeita käyttävien keskuudessa rehottavat. Jopa Kansanterveyslaitoksen suulla puhutaan, että parinkymmenen vuoden kuluttua maassamme on hepatiittisairauksien vuoksi odotettavissa suoranainen maksansiirtojen tulva.
    Eikä sillä hyvä, samainen laitos pelkää HIV-tartuntojen leviävän piikkihuumeita käyttävien keskuudesta myös muuhun väestöön, jopa epidemia-asteelle.

Varakkaimmat hakevat hoitonsa ulkomailta
Vieroituksessa on käytäntönä, että potilas sitoutuu hoitoon aina kirjallisesti. Hoito voi katketa, jos potilas rikkoo sopimusta tai hoitopaikan sääntöjä. Sopimusta tehtäessä potilas ei kuitenkaan pysty vaikuttamaan hoitonsa sisältöön. Tyylinä on pelkistäen sanottuna ota tai jätä, oli hoitosopimus potilaan kannalta kuinka kohtuuton tahansa.
    Olen tavannut hoidossa olleita potilaita vähintään parisenkymmentä, jotka puolestaan ovat kertoneet kohtalotovereittensa kokemuksista.
    Näistä sekä potilaiden omaisten puheista kuvastuu selvääkin selvemmin, että hoidossa pysyvät korkeintaan ne, jotka ovat valmiit nöyrtymään ja alistumaan lähes mihin tahansa kohteluun. Varakkaimmat hakevat hoitonsa ulkomailta, eivätkä edes hakeudu koko systeemiin.
    Hoidossa olevat potilaat tuntevat olevansa kolmannen luokan kansalaisia. Heitä valvotaan, lääkkeen sulamista kielen alla sananmukaisesti vahditaan ja he pelkäävät hoidon katkeamista pienimmästäkin rikkeestä.

Henkinen tuki puuttuu
Psykososiaalista tukea ei ole kuten määräykset edellyttävät, ja siksi rikkeistä ja etenkin niiden syistä ei pystytä keskustelemaan. Potilaat eivät myöskään uskalla kertoa hoidon epäkohdista henkilökunnalle, koska silloin ainakin on silmätikkuna.
    Surullista kyllä, hoidon epäonnistumisesta syyllistetään aina potilasta. Kun hoito lopetetaan kesken, hänelle ei jää muuta mahdollisuutta kuin hakeutua katukauppaan. Totta on, että maassamme saa heroiinia helpommin kuin yksilöllistä hoitoa.

Hoito on pelkkää
lääkkeen jakelua

Itse hoitosysteemissä potilaat näkevät tuskin muuta hyvää kuin sen, että lääkkeitä hakiessa tapaa muitakin kuiville pyrkiviä. Sen sijaan alituiset arvailut hoitojakson pituudesta – onko se kolme vai kaksitoista kuukautta – sekä jokapäiväinen lääkkeiden perässä ravaaminen alkavat ahdistaa, vaikka olisikin korkea hoitomotivaatio.
    Useiden kohdalla lääkkeenhakumatkat voivat olla jopa kolmetuntisia. Ei ole vaikea päätellä, mitä sellainen aiheuttaa työssäkäyntiin tai opiskeluun. Kenkää on saanut jopa kaupungin puistohommista, kun lääkereissujen vuoksi on syntynyt poissaoloa.
    Potilaat ja myös heidän omaisensa vakuuttavat, että tällaisenaan systeemi on nimenomaan vain lääkkeen jakoa. Henkistä tukea eivät saa enempää potilaat kuin heidän omaisensakaan.
    Myös lääkkeen kerta-annostelu on useille ongelma. Suurista annoksista johtuen monet ovat lääkkeen oton jälkeen tuntikausia tokkurassa kykenemättä normaaliin sosiaaliseen elämään. Vieroitusoireet kuitenkin ilmestyvät vielä saman päivän aikana, ja niihin haetaan lievitystä kadulta.

Kunnat eivät selviydy
velvoitteistaan

Ei ole tietenkään yksin Kettutien A-poliklinikan vika, jos Subutex-potilaat eivät pysy hoidossa tai halua siihen. Lain mukaan vastuu päihdehuollon järjestämisestä kuuluu kunnille.
    Kun kerran selvältä näyttää, etteivät ne pysty suoriutumaan velvoitteistaan, määräysten tulisi sallia myös yksityisen lääkärisektorin mukaan tulon. Potilaat omaisineen olisivat myös valmiit maksamaan yksilöllisestä ja potilaan tarpeet huomioon ottavasta hoidosta itse.

Apteekki tarjoaisi
vaihtoehdon

Ennen kuin esimerkiksi hepatiitti- ja HIV-tartuntojen leviäminen todella pakottaa siihen, jo nyt voitaisiin kokeilla vaihtoehtoa, jossa potilaat tai heidän tukihenkilönsä noutaisivat Subutexit vaikka viikoittain apteekista.
    Annostelu tapahtuisi kotona perhe- tai ystäväpiiristä löytyvän tukihenkilön kanssa. Siten lääkityksen myös voisi annostella tarvetta vastaavasti, kuten muissakin sairauksissa, eikä kellon mukaan kuten nykyisin.
    Kysymykseen toki tulee luottamus potilaaseen, mutta nykyisessä käytännössä hänelle ei anneta siihen edes mahdollisuutta.
    Tilalla on vain liuta pakotteita ja sanktioita, vaikka juuri luottamuksen rakentaminen on ensimmäisiä edellytyksiä hoidon onnistumiselle. Potilaiden erilaisuuden ja elämäntilanteet huomioon ottavia hoitovaihtoehtoja ei ole koskaan liikaa. Kaikkia pitäisi käyttää. o