Pääkirjoitus
Päivi Sihvola
Urakka on lopuillaan
Hallituskauden aikana on uudistettu maan keskeisin ympäristölainsäädäntö, melkein.

SATEENKAARIHALLITUS on urakoinut kasan tärkeitä ympäristölakeja kautensa aikana. On metsälakia, luonnonsuojelulakia ja rakennuslakikin on lupaavasti pulkassa. Yksi järkäle on kuitenkin joukosta poissa eli ympäristölupien yhtenäistämiseen tähtäävä laki.
    Tarkoitus on, että yrityksen ei tarvitsisi hypätä luukulta toiselle hakemassa milloin vesilupaa ja milloin mitäkin ympäristölupaa. Uudessa laissa yritys päästöineen olisi yksi jakamaton kokonaisuus, eikä kasa erillisiä viemäreitä ja piipunpäitä.
    Tavoite oli hallitusohjelmassa ja asiaa onkin valmisteltu perusteellisesti. Uusi ympäristönsuojelulaki yhdistäisi muun muassa ilmansuojelulain, meluntorjuntalain ja ympäristölupamenettelylain. Uudistus pohjaa myös Euroopan unionin IPPC-direktiiviin (Integrated Pollution Prevention and Control), joka edellyttää ilmaan, veteen ja maaperään kukeutuvien päästöjen yhtenäistä säätelyä.
    Mistä siis mättää?

Koko prosessi on hyytynyt oikeusministeriön ja ympäristöministeriön rajariitaan siitä, kumman alaisuuteen lupa-asiat pitäisi järjestää. Ympäristöluvista kaikki muut paitsi vesiluvat ovat aiemminkin kuuluneet ympäristöhallinolle. Vesilupien myöntäminen taas on ollut oikeusministeriön vastuulla. Nyt valmistellussa lakiesityksessä lähdetään siitä, että vesioikeudet lakkautettaisiin ja niidenkin toiminta liitettäisiin alueellisten ympäristökeskusten yhteyteen perustettaville lupalautakunnille.
    Vesioikeuksissa istuu 30 tuomaria. Heille tuomarin stauksesta luopuminen on osoittautunut ylitsepääsemättömäksi. Ymmärtäähän sen; lupalautakunnan jäsen ei kyllä kalskahda yhtä komealta titteliltä. Tuomareiden turhamaisuus, saavutetut edut ja ilmeisen tehokas lobbaustaito näyttävät olevan hallintoriidan ponnin. Tämä on turhauttavaa, kun paljon suuremmistakin asioista on löytynyt sopu.
    Seuraus on se, että erittäin suurella todennäköisyydellä lakiuudistus ei ennätä tulla hyväksytyksi tällä vaalikaudella. Uusien esitysten aikaraja meni umpeen lokakuun lopulla ja vaikka hallitus antaisikin sen eduskunnalle pikapikaa, näin isoa lakipakettia tuskin ehdittäisiin käsitellä. Vielä vaikeampaa se on, jos paketti tulee riitaisana valiokuntakäsittelyyn.

Unionin direktiivi asettaa takarajan lain voimaantulolle. Jos tämä eduskunta ei ennätä käsitellä asiaa, niin seuraavan hallituksen on pakko ottaa se ohjelmaansa. Aivan aikataulussa se ei parhaimmassakaan tapauksessa pysy, mutta parin kuukauden myöhästymistä tuskin voidaan pitää dramaattisena.
    Aikataulun pitäminen kyllä edellyttää sitä, että seuraava hallitus rakentaa työnsä sille valmistelulle, joka nyt on olemassa. Jos keväällä aloitetaan nollasta on suuri vaara, että toimeenpano lykkääntyy merkittävästi.

Lakiesitys ja myös direktiivi pitävät sisällään parhaan mahdollisen tekniikan käsitteen. Tämä tarkoittaa sitä, että luvanhakijan on valittava sellainen käytössä oleva tekniikka, jolla tulos on ympäristön kannalta paras.
    Mikä sitten on käytössä oleva ja mikä paras? Millaiseen hintaan tekiikan täytyy olla markkinoilla, että kustannushyötysuhde pysyy järkevänä? Entä miten määritellään ympäristön kannalta paras mahdollinen taso? Näissä asioissa riittää jatkossakin tutkimista – kunhan se laki nyt ensin saadaan voimaan. o