Voiko tutkijoihin vielä luottaa? / Vihreä Lanka 6.11.1998

Voiko tutkijoihin vielä luottaa?
Asialla
Professori ja dekaani Pauli Niemelä Kuopion yliopistosta on erikoistunut sosiaalipolitiikkaan. Hän vetää laajaa turvattomuus- tutkimushanketta.
Pauli Niemelä
SUOMESSA VALTIO on lisännyt tutkimuksen rahoitusta erityisesti Teknologian kehittämiskeskuksen Tekesin kautta tapahtuvaksi, mutta myös Suomen Akatemian osuutta on nostettu. Korkeakoulujen budjetit ovat sitä vastoin saaneet viime aikoina joustaa erityisesti perustutkimusrahan osalta. Perusopetus on joka tapauksessa hoidettava käytettävissä olevilla niukoilla resursseilla.
    Tämä on johtamassa ja osin jo johtanut tilanteeseen, jossa ulkopuolisen rahan merkitys korostuu tutkimuksessa. Kehitys vaarantaa yliopiston perustutkimuksen suorittamista ja tekee yliopiston entistä riippuvaisemmaksi erilaisten ulkopuolisten toimijoiden tutkimustietointresseistä, usein "tavoitteellisesta tiedosta".
    Pahimmillaan tämä voi johtaa siihen, että tutkijat joutuvat tekemään ja osin ehkä ahneuksissaan haluavatkin tehdä eettisesti kyseenalaista tutkimusta. Äärimuodossaan esimerkiksi lääkäristä voi tulla tutkimuksessaan riippuvainen tupakkatehtaan tai lääkefirman rahoituksesta, mikä voi johtaa ongelmien vähättelyyn, salailuun, jopa väärien tulosten esittämiseen. Mitä merkittävämmästä terveys- tai turvallisuusongelmasta on kyse, sitä suurempi kyseinen ongelma on ihmisen ja ihmiskunnan kannalta.

Keksintö voi toimia
hyvässä ja pahassa

Historiasta tiedämme, että keksintöä voidaan käyttää hyvään, oikeaan ja hyödylliseen tekoon, mutta myös pahaan, väärään ja haitalliseen tekoon. Tutkijat toki tarkoittavat yleensä hyvää. He tavoittelevat hyödyllistä tietoa, jota voidaan käyttää hyväksi jollakin alalla.
    Useat tutkimukset myös osoittavat, että tiedettä ja tutkimusta pidetään arvossa. Sitä pidetään päätekijänä inhimillisten elinehtojen varmistamisessa ja tärkeimpänä elinoloja muuttavana tekijänä ylipäänsä.
    Yhtä hyvin kriittiset tutkijat kuin kansalaisetkin tiedostavat kuitenkin tieteen ja tutkimuksen sovellutuksiin liittyvän useita ennalta arvaamattomia riskejä. Yleisin turvattomuutta aiheuttava tekijä on nykyään ympäristön saastuminen. Se aiheuttaa turvattomuutta peräti 84 prosentille suomalaisia (Niemelä et.al., Suomalainen turvattomuus 1997). Ja samaa suuruusluokkaa on luku muissakin tutkituissa maissa.
    Tähän yhteen lukuun voidaan kiteyttää laaja huolestuneisuus muun muassa teollisuuden tai liikenteen haittavaikutuksista, jota kansalaiset tuntevat. On siis otettava hyvin vakavasti eri toimintojen hyötyvaikutusten ohella niiden mahdolliset haittavaikutukset. Seurausetiikassa on korostettava hyötyjen ohella haittoja, jotka yleensä kohdistuvat ympäristöön ja sitä kautta ihmisiin.

Tarvitseeko tehdä
kaikki, mitä osataan?

Kun tutkimusta ei perustella yleishyödyllisyydellä, vaan esimerkiksi yrityksen voitontavoittelulla tai kansakunnan kilpailukyvyllä, on tieteellinen toiminta valjastettu vain välineeksi. Tällöin haittavaikutusten arviointi saatetaan sivuuttaa liian vähäisellä huomiolla. Toiminnan moraaliin kuuluva vastuullisuuden periaate saatetaan korvata pelkästään hyödyllisyyden periaatteella, ottamatta riittävästi huomioon mahdollisia haittavaikutuksia.
    Ongelmana luonnollisesti on myös se, ettei uutta toimintaa tai kokeilua käynnistettäessä voida tietää sen kaikkia mahdollisia sivu- eli haittavaikutuksia. Tähän realismiin perustuvat myös usein kriittiset arviot siitä, ettei kaikkea tarvitse tehdä, mikä osataan tehdä – olkoonkin, että niin sanottu teknologinen imperatiivi vaikuttaa kulttuurissamme.
    Ylivaltiolliset, globaalit yritykset ovat sikäli merkittävä ongelma tutkimustiedon soveltamisen kannalta, ettei niiden kontrollointi ole edes mahdollista. Sellainen raaka, globaali markkinakapitalismi, jossa yritys minimoi kustannuksensa viemällä toimintansa sinne, missä rajoittavat säädökset ovat minimissään, täyttää usein heikoiten vastuullisuuden kriteerit. Kuluttajien valveutuneisuus ja boikotointi saattavat jonkin verran jarruttaa näitä ongelmia. Kuluttajille kuitenkin hinta valitettavasti on yleensä tärkein ostokriteeri tarpeen jälkeen.
    Ympäristön saastumisen ja väkivallan pelon ohella kansalaisten huolenaiheina ovat muun muassa geneettisesti manipuloitu ravinto, geenimanipulaatio ylipäänsä ja toki perinteinen ydinvoimakysymys. Kaikissa näissä taustalla on tutkimustiedon sovellutus.

Turvallisuus on myös
luottamusta tietoon

Avoin kansalaiskeskustelu ongelmista ja kansalaisten huolenaiheista on Suomessa vielä vähäistä verrattuna keskieurooppalaiseen kulttuuriin. Kuitenkin juuri avoin, terveesti kriittinen keskustelu on paras keino saada aikaan luottamusta ja hälventää turvattomuutta ja pelkoja. Liika vakuuttelu ei ole aidosti epävarmassa asiassa uskottavaa. Tosin myös erilaisten asioiden riskikertoimien laskeminen ahdistaa taatusti sekin kansalaisia.
    Onko siis vain nostettava epävarmuuden sietokykyä, kuten eräät teknologistit esittävät? Eräät postmodernismin tutkijat ovat aidosti tätä mieltä; elämme epävarmuuden ja epäjatkuvuuksien yhteiskunnassa, jossa jokaisen on rakennettava "oma elämänpolitiikkansa" ja suunniteltava elämänsä puitteet.

Turvallisuus kiinnostaa
Laaja turvattomuustutkimuksemme osoittaa, että nyky-yhteiskunnassa ihmisillä on paljon menetettävää. Niinpä turvallisuus on noussut yhdeksi aikakauden pääteemaksi. Se ei koske vain ulkoista elämäämme. Se koskee syvästi myös luottamusta tiedontuottajiin ja -välittäjiin.
    Ei siis vain riskien määrittely ja ennakointi, vaan myös niitä koskeva keskustelu on ajankohtaista. Vain rehelliseen ja avoimesti ongelmat esittäviin tutkijoihin ja tiedonvälittäjiin kansalaiset voivat luottaa. Soveltavien luonnontieteiden ja tekniikan korostamisen vastapainoksi on luotava edellytykset kriittiselle yhteiskunta- ja ihmistieteille, jotta dialogi näiden välillä ei katkea. Yhteiskunta- ja ihmistieteillä on annettavaa myös koville tieteille. Niitä ei tule teknologiabuumissa unohtaa.
    Yhteiskuntatieteilijälle on esimerkiksi aivan käsittämätöntä, että eliöitä ja ihmisgeenejä voidaan patentoida. Kohta koko ihmisen perimä on joidenkin yritysten yksityisomaisuutta. o