Kolumni
Eija-Riitta Korhola

Valtaa on, mitä tehdä?
Kun maailma ei ole entisellään, vaatii hyvän ja pahan erottaminen entistä tarkempaa tutkistelua.

Nyt se on tehty. Monivuotisen työn ja kasvukipujen jälkeen vihreät ovat päässeet eurooppalaisen vallan ytimeen. Jos sitä ei ole Saksan liittohallituksessa olo, niin mitä se sitten olisi? Ydinvoimalat päästään lopettamaan, vaikkakin pitemmän kaavan mukaan. Varakansleriksi noussut Joschka Fischer voi Saksan ulkoministerin ominaisuudessa osallistua muun muassa Naton laajentumista ja ydinaseita koskevaan päätöksentekoon! Fischerin äärivasemmistolaisen ja pasifistisen taustan tuntien ajatus on melkein riehaannuttava.
    Mutta vain melkein. Sillä välin kun vihreät ovat haaveilleet maailman muuttamisesta, itse maailma on tehnyt meille temput. Ne, jotka ovat rakentaneet perusturvallisuutensa siihen, että maailma on riittävän mustavalkoinen ja että paheksunnan ja samastumisen kohteet löytyvät kohtuullisen vaivattomasti, säntäilevät nyt kuin nurkkaan komennettu blondi ympyränmuotoisessa huoneessa.

Ennen jo ilmansuunta antoi perusvinkin hyvän ja pahan sijoittumisesta. Ei enää. Kosovo on tyypillinen – eikä ainoa – esimerkki. Perinteistä hyvää ja pahaa osapuolta ei löydy kuin korkeintaan yhden lehtijutun ajaksi. Naton toimien tuomitseminenkaan ei käy yhtä helposti kuin ennen – ei Saksan vihreillekään, kuten keväällä kävi ilmi.
    Monille toimittajille kaksinapaisuuden katoaminen on vasta valkenemassa. Mahdollisuudet löytää juttuun klassiset elementit, paheksunta, paatos ja ratkaisumalli, ovat ratkaisevasti vaarantuneet.

Sama sumeus on tullut osaksi sisäpolitiikan arkipäivää. Kaksikymmentä vuotta sitten maailma näytti kaikin puolin helpommalta kuin ennen. Se luultavasti myös oli helpompi. Oikeudenmukaisuuden toteutuminen on siirtynyt paljon mutkikkaampien ketjujen päähän, jos sinnekään. Poliitikon tehtävän määrittely tulee olemaan yhä vaikeampaa. Retorisen lahjakkuuden kysyntä tulee luultavasti kasvamaan. Saataisiin edes sanoilla aikaan suuria eheitä kuvioita.
    Tässä suhteessa maltillisiin vihreisiin lukeutuva Fischer tekee vaikutuksen. Hänellä on hyviä ja inspiroivia kielikuvia: sosiaaliekologisen politiikan tulee vedota ihmisten keskipitkän aikavälin etuihin tai meillä on oltava vähemmän valtiota, enemmän yhteiskuntaa tai markkinatalouden hintasignaaleja on muutettava.

Viitisen vuotta sitten nuorsuomalaiset esittivät loistavan metaforan, johon mieli kernaasti yhtyi: sosiaalisesta turvaverkosta on tehtävä trampoliini. Hienoa, totta hitossa. Siihen se sitten tuntui jäävänkin.
    Vaikeassa maailmassa tarvitaan hienojen sanojen lisäksi vahvoja tekoja. Kunpa pärjäisit, Fischer! o