Viikon visiitti
Antti Vahtera

Uhkapeli nimeltä Emu
Mahdollisuuksien ohella Euroopan rahaliitossa piilee myös suuria riskejä.

Ainoana pohjoismaana Suomi on liittynyt Euroopan valuuttaunionin Emun jäsenyyteen. Sen kouriintuntuvimpana seurauksena saamme pian vuosituhannen vaihteen jälkeen – vuoden 2002 alussa – jättää hyvästit Suomen markalle ja ottaa sijalle unionin yhteisen rahayksikön euron. Muut seuraukset ulottuvat paljon syvemmälle ja ovat asiantuntijoidenkin keskuudessa sangen vaikeasti arvioitavissa.
    Tosin "unionilaisten" piirissä niin meillä kuin muuallakin ylläpidetään virallista optimismia ja viitataan uudistuksen etuihin: rahamarkkinoiden vakauteen, kestävään talouskasvuun, valuuttakurssiriskien poistumiseen, matkustelun ja työnteon helpottumiseen EU-Euroopassa ja niin edelleen. Vaikea näitä pointteja on vääriksi väittää.

Taloutemme nykyinen nousukausi, inflaation pysyminen kurissa ja vilkastunut ulkomaankauppa ovat lisänneet vettä EU-uskovaisten myllyyn. Kansainvälisissä arvioissa Suomi on noussut hyvinvointivaltioiden kärkiryhmään.
    Silti en ole päässyt irti kalvavasta epäilystä, että Emu-hanke on aikamoista uhkapeliä, jossa epäonnistuminen on vähänkin pidemmällä tähtäyksellä paljon suurempi todennäköisyys kuin menestys. Tämä pessimistinen näkemykseni pohjautuu lähinnä kahteen perustavanlaatuiseen seikkaan, joita tuskin mikään "asiantuntemus" pystyy kumoamaan.
    Ensinnäkin Emu on laajalle ja syvälle ulottuva taloudellinen hanke, jota kuitenkin toteutetaan kovalla kiireellä, lähinnä poliittisin perustein. Integraatiota halutaan syventää hinnalla millä hyvänsä, koska muuten kehityksen pelätään pysähtyvän. Siksi mukaan hyväksyttiin jopa kaksi valtiota – Italia ja Belgia – joiden velkaantuminen ylittää Emu-kriteerit noin sataprosenttisesti.
    Toinen kriittinen näkökohta on se, että kaikesta kansainvälistymisestä huolimatta Emu-valtiot eroavat monessakin mielessä jyrkästi toisistaan: niillä on erilaiset poliittiset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset rakenteet, oma kieli, kansallinen kulttuuri ja historiallinen perintö. Onnistuakseen Emu kuitenkin edellyttää laajalle ulottuvaa harmonisointia – ei vain talouden, vaan muunkin yhteiskuntaelämän alueilla.
    Todennäköisesti tuollainen samaan muottiin mankeloiminen johtaa Brysselin päätöksentekijöiden ja kansallisvaltioiden välillä yhä paheneviin yhteenottoihin, joista on jo saatu esimakua. Innokkaimpien federalistien kaavailema liittovaltiohanke on ylen suureellinen, ellei suuruudenhullu idea.

Suomi on useastakin syystä erityisen haavoittuva Emussa – tai yleensäkin unionin kehityksessä – tapahtuville odottamattomille häiriöille. Eurobyrokraattien kaavailuissa pienen koillisen reunavaltion menestyminen on tuskin kovin korkealla sijalla. Kuitenkin Suomi poikkeaa luontonsa, talouden ja yhteiskunnan rakenteensa puolesta jyrkästi unionin keskitasosta. Tuo keskeinen tosiasia korostaa – tai sen olisi pitänyt korostaa – kansallisen päätösvallan säilyttämisen tarvetta.
    Tosin tuo päätösvalta on supistunut sen yleisen kansainvälistymisen myötä, jota Euroopan yhdentyminen osaltaan heijastaa. Mutta onko siitä tehtävä se johtopäätös, että meidän on suosiolla heitettävä pois sekin osuus, josta vielä voisimme pitää kiinni?
    Näin kuitenkin näyttää tapahtuvan Maastrichtin sopimuksen ja erityisesti Emun myötä. Taitaa ajopuuteoria saada uusia ulottuvuuksia. o

Antti Vahtera on Helsingin Sanomien entinen ympäristötoimittaja.