Kouluaikoinani Suomessa oli ennätyksellisen alhainen työttömyys, ja maailmankuva näytti yksinkertaiselta. Ihminen hankki ammatin joltakin suhteellinen perinteiseltä alalta ja pysyi sillä uralla.
    Nykyään työelämä muistuttaa usein enemmän palapeliä, josta ei keskeneräisenä voi juuri arvella, millainen on lopputulos. Itse käyn vapaan toimittajan työn ohella pari kertaa viikossa siivoamassa hotellihuoneita. Epätavallisella yhdistelmällä on puolensa.

Suomessa sairasvakuutettu on jokainen maassa asuva. Saksassa lapsi on vakuutettu vanhempien ja kotiäiti miehensä kautta. Vapaan ammatinharjoittajan on otettava hyvätuloisille yrittäjille mitoitettu vakuutus, josta joutuisin pulittamaan puolitoistatuhatta Suomen markkaa kuussa. Osa-aikatyöllä olen täysin sosiaaliturvattu.
    Tiukkatahtinen siivoaminen käy kokopäiväkuntoilusta. Mekaaninen työ virkistää päätteen edessä jumiutunutta päätä, ja niinpä moni juttuidea tai otsikko loksahtaa kohdalleen rätin ja imurin seurassa. Luk-sushotellin kulissien takana avautuu omalaatuinen maailma, jossa kauniit ja rikkaat vieraat kohtaavat köyhät ja nöyrät palvelijat. Sen menon katsominen panee väkisinkin filosofoimaan.

Aina joskus joku kultalusikka suussa syntynyt ihmettelee, miten akateemisesti koulutettu ihminen voi alentua raatajaksi. Taannoin haastattelemani etnologi sen sijaan piti tilannetta hyvin luonnollisena ja antoi sille nimenkin. "Ah, teilläkin on tällainen berliiniläinen eksistenssi", hän sanoi.
    Totta, tämän kaupungin työelämän stereotyyppeihin kuuluvat akateemiset taksikuskit ja in-kahviloissa tarjoilevat nousevat taiteilijat. Ammattia vaihdellaan olosuhteiden mukaan kuin kameleontti väriä. Tunnen fyysikon, joka rahoittaa tohtorinväitöstään korjailemalla hotellin vesihanoja ja menestyvän valokuvaajan, joka tienasi starttirahansa puurtamalla kaksi vuotta kaivoksessa.

Muutama pätkätyöläistuttava voisi saattaa myös työllisyys- ja sosiaaliasioiden parissa puuhastelevien päättäjien maailmankuvan ajan tasalle.

Terhi Brusin on berliiniläinen vapaa toimittaja.