Kolumni
Hannu Katajamäki

Tuhkamunan tunnustuksia
Lapseton ei kaipaa sääliä eikä näennäisfilosofista hoitokeskustelua.

Olimme olleet naimisissa noin kaksi vuotta, kun selvisi, ettemme voi saada omia lapsia. Minulla ei ollut tarpeeksi siittiöitä ja niiltä vähiltäkin puuttui pää tai uiminen ei sujunut tarpeeksi rivakasti. Tuolloin oli 1970-luvun puoliväli, ja lapsettomuushoidot olivat kehittymättömiä.
    Asia oli minulle kipeä, enkä pystynyt siitä vuosikausiin kenenkään kanssa keskustelemaan. Yli kaksikymmentä vuotta sitten miehen hedelmättömyys oli todellakin vaiettu asia. Tiesin kuitenkin olevani "tuhkamuna". Suomalaisten heteromiesten maailmassa se on jopa homouttakin halveksittavampi kohtalo.

Läpi nuoruutemme saimme vaimoni kanssa kestää jatkuvat utelut lapsettomuutemme syistä. Jopa vihreiden europarlamenttiehdokkaaksi pyrkiessäni joku liiton hallituksen jäsenistä kysyi lasteni lukumäärää. Koskaan elämässäni en ole kokenut syvempiä nöyryytyksen tuntemuksia kuin lapsiuteluihin pää punaisena vastatessani.
    Onneksi lapsettomuushoidot ovat kehittyneet ja yhä useammat omaa lasta haluavat voivat nykyään onnistua. Me olemme lapsettomuutemme vähitellen hyväksyneet. Kun ei, niin ei.
    Emme ole adoptoineet, elämme kahdestaan. Silloin tällöin mietimme, jos meillä olisi lapsia: he olisivat vähän yli parikymppisiä ja itsenäistymässä. Me voisimme olla isovanhempia. Ei se kovin paljon kurkkua karhista, vain vähäsen.

Lapsettomuus ei ole kauhein asia maailmassa. Kummeksun ihmisiä, joiden ainoa tarkoitus elämässä näyttää olevan lisääntyminen ja lasten kautta eläminen. Vain omat lapset muka tuovat yhteiskuntakelpoisuuden ja sosiaalisen hyväksyttävyyden. Lasten hankinta keinolla millä hyvänsä on liian monille kaikkea elämää varjostava pakkomielle.
    
    Toisaalta en myöskään käsitä lapsettomuushoitoihin liittyvää holhoavaa keskustelua. Usein perheenäidit ja -isät pohtivat televisiokeskusteluissa – toki lääkärin tai muun asiantuntijan roolissa – lapsettomuushoitojen etiikkaa. Pitääkö koeputkessa hedelmöityneelle kertoa sikiämisen tapa ? Pitääkö luovutetun siittiösolun avulla syntyneelle kertoa, kuka biologinen isä on ?
    Tällainen keskustelu on lapsettomuuden piinassa eläville äärimmäisen ärsyttävää. Samalla taivasteleva pohdinta leimaa lapsettomuushoitojen tuloksena syntyneet aivan tavalliset vauvat luonnonoikuiksi.

Vastoin tahtoaan lapsettomat eivät kaipaa sääliä. Sen takana on usein ylemmyys: voi noita, kun eivät ole pystyneet lisääntymään kuin me. Toisaalta lapsettomien on tultava omassa asiassaan ulos kaapeistaan. On kyseenalaistettava lääketieteellisesti järkevistä lapsettomuushoidoista käytävä kvasifilosofinen keskustelu ja sen motiivit. o