Hullut päivät
Tiina Nuto

Kotiutuminen alkaa vessapaperista
Nicaraguan vessaoloille vetävät vertoja vain suomalaiset rockfestarit.

Jos tunnette ihmisen, jonka kassista vessapaperitollot pursuavat, ja tuuli riepottaa toilettipaperirimssuja taskuista jatkuvana nauhana, ystävänne on hajamielinen. Tai sitten hän tulee maasta, missä vessapaperi on itse kuljetettava mukana, jos sitä sattuu tarvitsemaan.
    Mikäli taas lähimmäisenne kassista ja taskuista pilkottavat vessapaperit ovat käytettyjä, kyseessä on sen verran ikävämpi ilmiö, että se on parempi nyt unohtaa.
    Asuin viimeiset kolmisen vuotta Nicaraguassa ja totuin pakkaamaan aina mukaani ison kasan vessapaperia, minne tahansa lähdinkin pois kotoa. Nicaraguassa paperi on sen verran kallis ja harvinainen kulutushyödyke, ettei sitä levitellä julkisiin eikä aina yksityisiinkään mukavuuslaitoksiin.

Joudun opettelemaan uudelleen vanhat kotoiset tavat muutettuani takaisin Suomeen. Ensimmäisen oppitunnin voisin kuluttaa hokemalla sata kertaa: suomalaisissa vessoissa paperi tulee kaupan päälle. Katastrofaalisena poikkeuksena rockfestivaalien liikuteltavat muovitoilettitötsät.
    Jos Nicaraguassa tottuu kantamaan mukanaan omat vessapaperinsa, niin siellä toisaalta oppii jättämään arvotavarat kotiin. Vasta pikkuhiljaa alan uskoa, ettei Suomessa tarvitse jättää rannekelloa kotipöydälle lähtiessään kaupungille. Täällä elintaso on niin korkea, että paikallinen taskuvaras tuhlaisi vanhalle kellolleni korkeintaan säälivän katseen.
    Vaikka sivistysmaassa ollaankin, eivät suomalaista pitkäkyntistä taida kiinnostaa myöskään auton kojelaudalla komeilevat päivän lehdet ja maksamattomat laskut. Olin vähällä rahdata mukaani Kokemäen ruokamarkettiin lukitusta autosta sanomalehden ja laskukirjekuoret. Autossa makaava päivän postihan voi saada varkaat ihan kuumaksi! Nicaraguassa kun selkäydin oppi sanomaan, ettei autoon sovi koskaan jättää yhtään mitään.

Latinalaismerikkalaiseen tapaan nicaragualaiset eivät stressaa pikkuasioista, kuten linja-autojen aikatauluista. Bussejahan tulee ja menee. Suomalaisena täsmäihmisenä uskalsin Nicaraguassa luottaa linja-auton ilmoitettuun lähtöaikaan vasta, kun olin tiedustellut asiaa vähintään kolme kertaa, aina ovelasti eri näkökulmista. Esimerkiksi: "Kuinka monelta bussi Leoniin lähtee?" Ja sitten: "Minne kahdelta lähtevä bussi menee?"
    Olen kyllä huomannut, miten suomalaisvirkailija alkaa uhkaavasti hiiltyä kysyessäni vasta toista kertaa: "Lähteekö tämä bussi varmasti Köyliöön yhdeksältä niin kuin tässä taululla sanotaan?" o

Kirjoittaja on Keski-Amerikasta kotiutumassa oleva toimittaja.