Viikon visiitti
Antti Vahtera

Vauhdin hurma sokaisee
Formulaintoilu peittää kilpa-autoilun haitat

Koko Suomi näyttää tänä vuonna seuraavan herkeämättä, kuinka Mika Häkkinen taistelee formula ykkösten maailmanmestaruudesta. Mikaa on juhlittu uutena kansallissankarina, Keke Rosbergin seuraajana.
    Itse en ole jaksanut tuohon juhlintaan yhtyä, pikemminkin olen kokenut siinä jotakin kuvottavaa. Vastenmielisyyteni ei kohdistunut Mikan persoonaan, joka saattaa olla – tai sitten ei ole – miten rehti ja urheilullinen hyvänsä. Vastenmielisyyteni kohdistui kilpa-autoiluun sinänsä, jota myös harhaanjohtavasti autourheiluksi nimitetään.

Urheilua kilpa-autoilu on vain siinä tapauksessa, että härkätaisteluja tai vanhan ajan gladiaattorikisoja nimitetään niitäkin urheiluksi. Nämä kaikki ovat – tai olivat – leikkiä kuoleman kanssa. Ja kaiketi juuri sen takia suosittuja, onhan veren haju voimakas kiihoke.
    Vuosi 1995 oli vähällä koitua Häkkisen viimeiseksi: Australian formula-ajoissa sattui onnettomuus, jossa hän loukkantui vakavasti, mutta selvisi kuin ihmeen kautta. Myös Ari Vatanen oli vähällä saada surmansa Argentiinan rallissa 1985. Toisten on käynyt huonommin. Maailmanmestari Ayrton Senna sai surmansa kilpa-ajossa keväällä 1994, ja päivää aikaisemmin kuoli itävaltalainen Roland Ratzenberger. Suomalainen rallitähti Henri Toivonen kohtasi loppunsa Korsikassa 1986.

Hämmästyttävää on, miten vähän julkinen sana on kiinnittänyt kriittistä huomiota kilpa-autoilun kuolonkylvöön ja sen muihin epäkohtiin. Kuten formulatähtien yököttävän huikeisiin tuloihin: Häkkisellä 28,5 miljoonaa markkaa vuodessa, Michael Schumacherilla peräti 246 miljoonaa. Tai siihen, että tähtiajajien asusteisiin ja autoihin kiinnitetyt tupakkamainokset tunkeutuvat tiedotusvälineiden kautta ikään kuin varkain – mutta sangen tehokkasti – suomalaisiin koteihin, vaikka tupakkamainonta on meillä kielletty.
    Julkisessa sanassa kilpa-autoilu näyttää olevan lähes kaiken kritiikin ulkopuolella. Varsinkin meillä. Suomalaisten formula- ja rallitähtien maailmanmenestys näyttää sokaisseen päätöksentekijät. Siitä saatiin vahva todiste, kun liikemies Robert Lappalainen sai Helsingin kaupunginhallituksessa läpi kaistapäisen ideansa kesäisten katurata-ajojen järjestämisestä Sörnäisiin. Onneksi Lappalainen sentään tänä kesänä säästää helsinkiläiset tuolta irvokkaalta näytelmältä.

Arveluttavinta kilpa-autoilussa ei niinkään ole se, mitä tapahtuu itse ajoradalla. Jos Häkkinen, Vatanen ja muut tähdet välttämättä haluavat asettaa uhkapeliinsä panokseksi oman tai kilpakumppaniensa hengen, olkoon sitten niin. Arveluttavimpia ovat kilpa-autoilun heijastusvaikutukset muuhun yhteiskuntaan.

Kuinkahan moni vastuuton nuori on idoliensa innostamana pannut täyden vauhdin päälle moottoriteillä ja kaupunkien kaduilla, kohtalokkain seurauksin. Ajotapatartunta on psykologinen ilmiö, joka selittää onnettomuuksien kasvun suurten autokilpailujen seurauksena.
    Kysyä myös sopii, missä määrin kilpa-autoilu edistää autoistumista, tuota teollisten yhteiskuntien pahinta syöpäkasvainta. Tai missä määrin tolkuton tähtiajajien ihannointi muutenkin vääristää nuorten maailmankuvaa. o