Kolumni
Irina Krohn

Kauhistuksen
kanahäkki

Ovatko kuluttajat valmiita maksamaan
siitä, että eläimiä kohdellaan hyvin?

Ihmiset kaipaavat rasvattomia rasvoja, suolatonta suolaa ja sokeritonta sokeria. Kun nämä on keksitty, länsimainen ihminen jatkaa yhä keskimääräistä lihomistaan. Kun kansalaiset juovat liikaa, useissa maissa valtio yrittää veropolitiikalla sekä hillitä ilmiötä että hyötyä siitä. Ajatuksena on, että kun sisäinen jarru puuttuu, niin olisi edes ulkoisia hidasteita.
    Suomessa eletään ruuan suhteen niin kuin se olisi edelleen se niukka luonnonvara, jota se useassa maassa yhä onkin. Halpa ruoka on maanpäällinen paratiisi. Laskeva sianlihan hinta houkutti ihmisiä aikoinaan EU-myönteisiksi siinä missä geopoliittiset uhkakuvatkin. Ruuan loppumisen pelko onkin varmaan syvimpiä, primitiivisimpiä pelkojamme.
    Ahmiessa olemme jo pitkään tienneet, että puolta maailmaa uhkaa jatkuvasti nälänhätä. Omasta lapsuudestani muistan hokeman, jolla nirsoa syöjää patistettiin ruuan kimppuun: Biafrassa lapset näkevät nälkää. Näsäviisaimmat vastasivat, että lähetetään vaan tämä kanaviilokki sinne. Jöröjukan kertomuksia muistuttava moralismi kehitti paitsi empatiaa ja vastuuta, myös silkkaa turtumusta tätä kaukaista asiaintilaa kohtaan.

Kumpi lienee muuten helpompaa, unohtaa sadattuhannet kuolevat lapset jossakin nälänhädän maassa vai heidän toissijaiset kohtalotoverinsa lähempänä meitä? Nälkiintyneet kanat Hesarin etusivulla ainakin nostivat yleiseen tietoisuuteen kotimaisen, aivan itse aiheutetun ongelman.
    Markkinataloudessahan on koko ajan korostettu, kuinka hintojen alennus on taistelevan kuluttajan tärkein voitto. Samanaikaisesti tuottajina on ihmisiä, joille tuotantoeläimet eivät ole edes "elukoita", vaan pikemminkin jonkinlaista biomassaa, josta jotain orgaanista ainesta välillä kerätään pois ja myydään kuluttajille. Kammottava kuva lopulta omaa lihaansa munaksi muuttavasta kanasta muuttuu vielä irvokkaammaksi, kun ajattelee sitä usein liiasta syömisestä terveyshaittoja saanutta ruokailijaa, joka tunkee joko munaa tai kanaa suuhunsa.

Minua mielikuva puistattaa aivan erityisesti, kun itse olen kevän ja kesän mittaan laihdutellut osaa raskauksien aikana kertyneestä ylipainostani pois, muistaen maailman lyhimmän diettikirjan sisällystä: syö puolet pienempiä annoksia.
    Olisiko meidän kuluttajien nyt vaadittava sekä oman että eläinten terveyden vuoksi ruuan hintaa korkeammaksi? Lisämaksu voitaisiin käyttää siten, että edes kanat pelastuisivat ja voisivat edelleen munia, kuihtumatta itse muniksi. o