Eettinen kokonaisnäkemys puuttuu / Vihreä Lanka 18.6.1998

Eettinen kokonaisnäkemys puuttuu
Asialla
Kirjailija Juhani Syrjä on käsitellyt ihmisen ja ympäristön suhdetta etenkin teoksissaan Minotaurus ja Kuikanpesä.
Juhani Syrjä
SIINÄ JULKISESSA keskustelussa, joka sai käytevoimansa haulikon laukauksiin johtaneesta kettutarhaiskusta Orimattilassa, jäi päällimmäiseksi huomiokseni eettisen kokonaisnäkemyksen puuttuminen. Jos ei oteta lukuun nuorten aktivistien karsittua idealismia, en ole nähnyt enkä kuullut juuri muita kuin käytännöllisiä, juridisia ja taloudellisia perusteluja tai tunteellisia moraalikuohahduksia turkistarhauksen puolesta tai sitä vastaan.

Ihmisellä on varaa
moraaliin

Koska olemme pitkälle vapautuneet vanhasta biologisesta osastamme kädestä suuhun elävinä, sekaravintoa käyttävinä keräilijä-metsästäjinä, meillä on varaa moraaliksi kutsuttuun evolutiiviseen ylellisyyteen, joka perustuu tietoisen ihmisen kyykyyn eläytyä toisen (tietoisen tai ei-tietoisen) asemaan.
    Eläinten armelias kohtelu perustuu osittain itsekkyyteen. Jos ei eläytyminen kärsimykseen vääristy nautinnoksi, sen tahtoo itselle epämieluisana saada loppumaan mahdollisimman pian, tavalla tai toisella.
    Myös leijona tappaa voimakkaan ja pakenemiskykyisen eläimen nopeasti varmistaakseen saaliinsa ja minimoidakseen loukkaantumisriskinsä. Jos saaliina on syvälle mutaan vajonnut kafferipuhveli, leijona aloittaa syömisen rauhallisesti takaruumiista.
    Vasta sivilisaation aikana ihminenkin on ottanut ensimmäisen ylimääräisen askeleensa vähentääkseen eläimen kärsimystä. Näitä askeleita ei vieläkään oteta yhtään liikaa, koska humaanin tavoitteen kanssa ristiriidassa on itsevarjeluun perustuva hygieenisyyden vaatimus. Se pakottaa teuraseläimet pitkiin kuljetusmatkoihin – viimeksi porot Suomessa.

Subjekteja ei saa
alistaa objekteiksi

Empatia on ihmisen arvokkain ulottuvuus. Se on kuitenkin moraalioppaana puolueellinen. Helpoimmin meiltä saavat oikeutta ilmaa hengittävät selkärankaiset. Kalaan saatamme suhtautua täysin tunteettomasti, kun särjenpaistaminen ei sen kanssa onnistu.
    En kuitenkaan usko siihen paljon käytettyyn ja vähän halpaankin heittoon, että niin sanottujen kettutyttöjen kohteen valinta olisi perustunut kettujen pehmolelumaiseen söpöyteen. Näillä asioilla on vaikutuksensa, mutta turkistarhauksen vastustaminen pohjautuu uskoakseni kuitenkin enemmän eettiseen ja älylliseen analyysiin ihmisen ensisijaisista ja turhista tarpeista.
    On kaksinkertaisesti epärehellistä rinnastaa siat ja muut lihantuotantoeläimet turkiseläimiin silloin, kun argumentoidaan kettujen vapauttajia vastaan. Ahtaaseen karsinaan suljetusta porsaasta huolta kantava ei useinkaan todella kanna tätä huolta.
    Nuori ketunsuojelija kantaa, jos hän kieltäytyy – puutostilojen uhallakin – syömästä lihaa. Kangaskengissään ja maiharissaan värjöttelevän idealistin poliittisena tavoitteena on kasvisravinnolla elävä ihmisyhteisö. Silti hän näkee syötävän lihan hankkimisen vähemmän rikolliseksi syyksi eläinten alistamiseen kuin halun koreilla niiden karvoilla.
    Vastuullisen ihmisen on tavalla tai toisella ohjeistettava itsensä. Auktoriteettiin sitoutuminenkaan ei vapauta ajattelun vaivasta. Moraalinen auktoriteetti on valittava kriittisin perustein, muuten tätä valintaa ei ole tekemässä oman elämänsä subjekti ja demokraattisen yhteiskunnan täysivaltainen jäsen, vaan toisten vietävä joukonjatko.
    Hyvän lähtökohdan antaa Kantin moraalioppi: "Toimi vain sellaisen elämänohjeen mukaisesti, jonka voit samalla tahtoa tulevan yleiseksi laiksi."
    Ja edelleen Kantia mukaillen: "Toimi niin että kohtelet elämää toisissa aina myös päämääränä eikä koskaan pelkästään välineenä."
    Saman voi sanoa vielä pelkistetymmin: "Subjekteja ei saa alistaa objekteiksi."

Raha ei kuulu
moraalikeskusteluun

Alistamista tämän sanan moraalifilosofisessa – vaikkakin käytännöllisessä merkityksessä – ei kuitenkaan ole se, kun porsitamme emakkoja ja ruokimme porsaita saadaksemme sianlihasta elimistömme ylläpitoon tarvitsemiamme ravinto- ja hivenaineita.
    Elinikäisesti vangittu sika on päämäärä itselleen. Meille se on väline ensisijaisen tarpeen tyydyttämiseen. Sikaa ei voida pitää vapaasti tyydytettäväksi valitun halun objektina. Sen ja ihmisen välillä on toistaiseksi vielä perustavanlaatuinen biologinen intressiristiriita – vain vähän heikompana kuin antiloopin ja leijonan.
    Lihantuotantoeläinten vankina pitämisen oikeutus lakkaa, jos kehitetään lihan ravinto-opillisesti korvaava, siedettävänmakuinen tuote, joka takaa myös kasvavien lasten terveyden. Silloin lihantuotantoeläimistä tulee meidän nautinnonhalumme objekteja.
    Alistamista sanan eettisessä tai käytännöllisessäkään merkityksessä ei ole se, kun metsästäjä/riistanhoitaja ampuu villin ketun, jonka uskoo uhkaavan (osittain symboliseksi muuttunutta) etuaan lihaa syövänä metsästäjänä. Alistamista ei ole ollut sekään, kun englantilainen aatelinen on ajattanut kettua pitkin nummia uskossa, että se syö paljon karitsoita.
    Näissä esimerkkitapauksissa kettu on loppuun saakka vapaa subjekti siinä ympäristössä, missä se käy ikänsä mittaisen elämäntaistelun, jonka päätöksenä on aina tavalla tai toisella väkivaltainen kuolema. Tappaminen ei lisää kuoleman määrää, vaikka toisin tuntuu monikin uskovan.
    Sinä päivänä kun yleisesti jaetaan se käsitys, ettei kettujen surmaamisella ole riistanhoidollista perustetta, muuttuu niiden tappamisen huvi täällä yhtä epäilyttäväksi kuin englantilainen ketunmetsästys on jo pitemmän aikaa ollut. Mutta niin kauan kun ketut syntyvät Englannissa ja Suomessa luoliinsa, ei niiden metsästys ole täysimääräistä objektiksi alistamista.
    Vasta kun kettuja tarhataan ja päästetään vähän ennen ajoa luontoon villiytymään, jotta niistä saadaan enemmän huvia, tulee metsästettävästä ketusta turkisketun kaltainen ihmisen nautinnonhalun objekti.
    Näin menetellään syötävän riistan kanssa. Sinisorsia päästetään tornista kuin savikiekkoja haulikkomiesten ammuttaviksi ja kesyjä tarhafasaaneja ahdistetaan lentoon samassa tarkoituksessa.
    Suomessa tällainen toiminta on vähäistä ja sitä osataan väljien metsien maassa pitää tyylittömänä – samaan tapaan kuin muutamissa kesäisissä kiertohaastatteluissa on tuomittu jonkun honkkeliporukan järjestämät sääskentapon SM-kilpailut.
    Rahataloudellisia laskelmia ei voi ottaa lukuun, kun puhutaan moraalista. Sellaiset käytännöllis-taloudelliset perustelut, että turkistarhaus on valtakunnallisesti ja paikallisesti tärkeä elinkeino, että kohtuuhintaisia turkiksia kasvattamalla säästetään luonnonvaraisten turkis-eläinten uhanalaisia kantoja tai että metsästys on moraalisesti tuomittavaa sen tähden, ettei se ole kenellekään taloudellisesti välttämätöntä, ovat filosofisesti kestämättömiä.

Älä pyydystä, jos päästät
Eettinen vaisto voi toimia tyylitajuna. Se toimii kirkkaimmin silloin, kun henkilökohtainen kiusaus on heikko, ja etenkin jos kyseessä on jokin kuriositeetti. Paljon tarkempana saa itse kukin olla omien intohimojensa kanssa, jos niiden toteuttamisella on pitkä kulttuurinen perinne.
    Suomessakin on kalastuksessa lisääntymässä pyydystä ja päästä -ideologia, joka villien kalojen kohdalla on yhtä epäeettistä toimintaa kuin viljelykalojen saaliskokoon kasvattaminen ja vapauttaminen ongittaviksi. Päästäessään muun kuin alamittaisen kalan takaisin veteen kalastaja menettää ainoan oikeutuksensa kiusata sitä siimansa päässä.
    Muun kuin asiallisen teurastuksen kautta pöytään tulleen kasvatuskalan syöminenkään ei sovita sen huviobjektiksi alistamista. Raja kulkee ajassa ja siinä, onko vesialue ajateltavissa kasvatus- tai varastolaitumeksi ja pyydystettävä kala paikalliseen ravintoon sopeutuneeksi istukkaaksi, joka palvelee muun luonnon biologiseen hyödyntämiseen predestinoidun ihmisen ensisijaista tarvetta.
    Ajattelemattomuus ja toisaalta sentimentaalisuus ovat saattajina moniin sellaisiin epäeettisiin tekoihin, joita voidaan nimittää lajirikoksiksi.
    Kun punaposkinen perheenemäntä onkii elävänä arpana avannosta kirjolohen, jolla on evässään uutta pesukonetta vastaava numerosarja, häntä voi hyvin verrata siihen "entiseen piikaan", joka kaloja elävältä suomustaessaan ilmoitti paheksujalleen iloisesti: "Ne tottuu siihen!"
    Saalistaan rakastava perhokalastaja uskoo tasavertaiseen taisteluun siiman molemmissa päissä. Kun hän koukusta irrotettuaan, mitattuaan, punnittuaan ja kyljistä silitettyään päästää nääntyneen kalan uimaan, hän eläytyy sen voimistuviin potkuihin ja kalana kiittää itseään tälle antamastaan elämän lahjasta. Naiiveimmillaan hän Yhdysvaltojen entisenä presidenttinä menee tämän tempun päälle syömään hampurilaisen ja kehuskelee sitten humaanilla viisaudellaan ympäri maailmaa. Pahimmillaan hän käyttäytyy kuin pedofiiliraiskaaja, joka vain sulaa itsekkyyttään säästää uhrinsa tulevaa aktia varten.
    Tasokkaiden luontofilmienkin aikana yhä jatkuvan eläintarhojen suosion täytyy paljolti perustua käänteiseen empatiaan, sellaiseen naiivisti eläytyvään ajatukseen, että villieläinten on hyvä olla ihmisten hoivissa ja turvassa kauheilta pedoilta. Toisaalta ovat pedotkin omalla tavallaan söpöjä, kun niitä tarhassa syötetään samalla lihakaupan lihalla kuin katsojaa. Näyttelyobjektien karva kiiltää merkkinä hyvästä ja riittävästä ravinnosta kuten turkiseläimillä. Vankeuteen syntyneinä niilläkään ei ole kokemusta vapaudesta, jota ne voisivat kaivata ja tilaisuuden tullen käyttää.
    Naiivikin empatia estää eläinten satuttamiset ja laiminlyönnit, pahimmillaan se kuitenkin johtaa moraaliseen eksytykseen, josta opastaa pois vain järjen kysymys: Mitä tarvetta varten nämä eläimet ovat häkeissään?

Suomalaiset
rakastavat lallejaan

Haulikon laukauksien kaiku on sammunut, ja ampujan tekoa puolustanut yliymmärryksen kiihkokin on jo ehkä laimenemassa. Orimattilan mies saa eräänlaisen messiaana kantaa ristinsä käräjillä, koska sitä vaatii oikeusvaltion periaate. Aseen laukaiseminen päin ihmistä täytyy aina pitää riittävän hintavana tekona.
    Silti tässä nimenomaisessa tapauksessa kansan moraalinen vaisto toimi lahjomattomasti. Ihmisellä haulikon kummassakin päässä on oikeus kunnioitetun subjektin asemaan. Tämän nuoret aktivistit kettutarhaajalta eväsivät, kun he jo neljännen kerran tunkeutuivat hänen reviirilleen yön ja lain suojassa. He tekivät tarhaajasta oman ideologisen taistelunsa objektin. Samaa tapahtuu kaikissa suoran toiminnan iskuissa, mutta tällä kertaa neljäs kerta oli uhrille liikaa.
    Suomen kansa rakastaa (usein psykopaattisia) lallejaan, jotka ääritoimin vastustavat subjektinsa loukkaamista. Siltä osin kuin arvomaailma on katsottava subjektin ominaisuudeksi, oli myös näillä nuorilla aktivisteilla suhteessaan lakiin ja markkinoihin tietynlainen lallinoikeutuksensa, niin kauan kuin turkistarhauksen lopettaminen ei kuulunut minkään parlamentaarisen puolueen julkisiin tavoitteisiin. Nyt se kuuluu.

Eedenin tarhaa
ei ole koskaan ollutkaan

80-luvulla vaikutti siltä, että turkistarhaus ja muutamat muutkin räikeimmistä eläinten alistamisen muodoista vetelisivät jo viimeisiään. Lama, Neuvostoliiton romahtaminen ja siitä seurannut markkinatalouden ylivalta, lamasyyllisten etsinnän herättämä yleinen vihamielisyys, pikkusieluinen säikähdys oman elintason puolesta – nämä kaikki ovat luoneet sellaisen keskusteluilmapiirin, jossa idealismi ja analyysi eivät ole juuri kukkineet.
    Nokkeluudella kuorrutettu kyyninen ilkeys ja itsekäs hedonismi ovat olleet 90-luvun julkista viisautta. Ympäristöajattelu, johon myös eläinten oikeuksien puolustaminen kuuluu, on joutunut olemaan melkein koko vuosikymmenen ajan puolustuskannalla. Vihreä liike on ollut eräs laman suurista häviäjistä suhteessa niihin odotuksiin, joita sillä oli vaikutusvaltansa kasvusta vielä vuosikymmenen vaihteessa. Ja kosketus valtaan on viime vuosina sitonut sitä entisestään.
    Kettutytöt ja -pojat kuuluvat ikäpolveen, jota sosiaalinen säikähdys ei ole päässyt vammauttamaan, koska he ovat nuoresta tottuneet taloudellisen epävarmuuteen. Aatteelliset vanhemmat ovat keskittyneet huoliinsa ja jättäneet jälkipolven vaalimaan kipinäänsä huonolla ohjauksella. Nyt kun se alkoi iskeä näkyvää tulta, oli heidänkin korkea aika ottaa vanha asia omakseen.
    Subjektin loukkaamattomuuteen perustuva eetos, tieto, demokratia ja markkinat – näillä (ja nimenomaisesti tässä järjestyksessä) täällä maailmassa pitäisi pärjätä niin kettujen kuin ihmistenkin kanssa. Tiedon, demokratian ja markkinoiden osalle jäävät käytännön ongelmat, kuten elämän monimuotoisuuden säilyttäminen.
    Ihmisenä olemisen ydin on moraali. Kaikki tärkeä yksilön elämässä ja kulttuurissa perustuu lopulta sille. Eedenin tarhaa ei ole koskaan ollutkaan. Vain tämä sattumanvaraisesti kulttuurievoluutioon ajautunut laji nimeltä ihminen asettaa ihmisen tuomiolle kettujenkin puolesta. Mutta se kyllä asettaa, tavalla tai toisella. o