Kestävän kehityksen merkitys syvenee / Vihreä Lanka 28.5.1998

Kestävän kehityksen merkitys syvenee
Asialla
Sauli Rouhinen on ympäristöneuvos ympäristöministeriössä.
Sauli Rouhinen
KESTÄVÄ KEHITYS tunkeutui poliittiseen kielenkäyttöön Ympäristön ja kehityksen maailmankomission ("Brundtland -komissio") mittavan raportin Yhteinen tulevaisuutemme myötä. Kestävä kehitys on ollut erityisen sitkeä ja pitkäikäinen käsite, eli sillä on ollut kannatusta. Käsitteellä on ollut myöskin sitkeä vastustaja- tai vähättelijäjoukkonsa. Laiskimmasta päästä tuleva kritiikki valittelee käsitteen konkreettisuuden puutetta, terävin kritiikki käy käsiksi kestävän kehityksen vallitseviin tulkintoihin.
    Brundtland-komission mukaan kestävä kehitys tarkoittaa, että ihmiskunnan nykyiset perustarpeet tyydytetään viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa. Tämä perusluonnehdinta on elänyt kymmenistä vaihtoehtoisista määrittely-yrityksistä ja kritiikistä huolimatta. Se on riittävän joustava mahdollistaakseen tarpeelliset konkretisoinnit tiedon, kokemusten olosuhteiden muuttumisen myötä.

Tulkinnasta käydään
hegemoniataistelua

Kestävä kehitys on jatkuvan uudelleentulkinnan kohde: siitä käydään hegemoniataistelua. Itse pidän muutamaa tulkintaa erityistarkastelun arvoisena. Suomen kestävän kehityksen toimikunta noudatti professori Pentti Malaskan johtaman työryhmän ehdotusta: "Kestävä kehitys on maailmanlaajuisesti, alueellisesti ja paikallisesti tapahtuvaa jatkuvaa ja ohjattua muutosta, jonka tavoitteena on turvata nykyisille ja tuleville sukupolville hyvät elämisen mahdollisuudet."
    Oleellista määrittelyssä on se, että kestävä kehitys nähdään vertikaalisesti integroituneena ja suunnitelmallisena muutosprosessina paikalliselta toimintatasolta globaaliin, ihmiskuntatason muutokseen. Määritelmä ei puhu enää "tarpeista", kuten Brundtlandin komissio, mikä olisikin ollut ongelmallista.
    Saman filosofisen ongelman on havainnut myös Ismail Serageldin, Maailmanpankin varapääjohtaja, joka määrittelee kestävän kehityksen mahdollisuuksien, vaihtoehtojen lisäämisen näkökulmasta. Se on hänen mukaansa vapauden valtakunnan rajojen laajentamista ja kansojen varallisuuden kasvattamista. "Kestävä kehitys tarkoittaa sitä, että jätämme tuleville sukupolville yhtä paljon mahdollisuuksia, kuin itsellämme oli – ellei enemmän."

Pääoma henkeä
kohti kasvaa

Mahdollisuuksien määrittelyyn soveltuu – ainakin talouspoliitikkojen vakuuttamiseksi – hyvin Serageldinin ja muiden Maailmanpankin ympäristötalouseksperttien kehittelemä neljän pääomalajin malli, jolla pyritään arvioimaan kansojen varallisuutta.
    Kestävä kehitys tarkoittaisi tässä kielenkäytössä henkeä kohti lasketun pääomavarannon kasvua. Pääomalajit, joita tässä tarkastellaan ovat: ihmisen tekemä (man-made) pääoma, luontopääoma (natural), inhimillinen pääoma (human) ja sosiaalinen (social) pääoma. Varannot ovat se potentiaali, joka tarvitaan ihmisen kannalta tarpeellisten tavaroiden ja palveluiden tuottamiseen. Minkään pääomalajin varanto ei saa pienentyä, vaikkakin niiden keskinäiset suhteet voivat muuttua – esimerkiksi inhimillinen (tieto-) ja sosiaalinen pääoma kasvaa suhteessa ihmisen tekemään pääomaan.

Maailmanlaajuisesta
paikalliseen

Lipposen hallituksen kestävän kehityksen ohjelma on tarkoitus hyväksyä alkukesästä. Se nivoo Rion sitoumukset (Agenda 21, Rion julistus, metsäperitaatteet, ilmastonmuutosta koskeva puitesopimus ja biodiversiteettisopimus) ja niiden kansallisen toimeenpanon yhteen.
    Irrallisena kestävän kehityksen ohjelmana se voitaisiin ohittaa ilman sen kummempaa huomiota. Oleellista on huomata, että se on osa niin sanottua Rio-prosessia, maailmanmittaisen Suuren Suunnitelman kutomista. Yhdistyneiden kansakuntien kestävän kehityksen toimikunta (UNCSD) on ohjelmoinut Rion sitoumusten edelleenkehittämistä ja toimeenpanoa nyt kuusi vuotta. Sen työohjelma ulottuu vuoteen 2002. Keväisiin istuntoihinsa toimikunta kokoaa teollisuus- ja kehitysmaat sekä kasvavan joukon kansalaisyhteiskuntapohjaisia toimijoita. Suomi osallistuu kokouksiin unionin osana, mutta pyrkii muiden jäsenmaiden tapaan profiloitumaan myös itsenäisesti tuomalla esiin omia parhaita käytäntöjään.
    Suomi on mukana myös alueellisissa kestävän kehityksen prosesseissa. Tärkein kannaltamme on tietysti Euroopan unioni ja sen viides ympäristöohjelma, sekä kesäkuuksi Eurooppa-neuvostoon valmistuva Euroopan unionin kestävän kehityksen strategia. Suomi on kokenut tärkeäksi osallistua myös Itämeren alueen kestävän kehityksen ohjelman laadintaan (Baltic 21). Ohjelma on tarkoitus hyväksyä Itämeren valtioiden neuvoston (CBSS) kokouksessa juhannuksen jälkeen. Suomen vastuulla on ollut ohjelman metsäsektorin (Liettuan kanssa) ja turismisektorin (Viron kanssa) valmistelu. Lisäksi olemme verkottamassa Itämeren alueen paikallisagendahankkeita. Alueellisen kestävän kehityksen ohjelmointi on meneillään myöskin Arktisen neuvoston (perustettu 1996) puitteissa.
    Alueelliset kestävän kehityksen ohjelmat toimivat eräänlaisena välitasona globaalin ja kansallisen kestävän kehityksen tulkinnassa. Ne ovat aidosti kansainvälisiä eli pyrkivät ratkomaan kohdealueensa yhteisiä, rajat ylittäviä ympäristön ja kehityksen ongelmia.
    Parhaimmillaan Rion globaali toimintaohjelma Agenda 21, alueelliset Agenda 21:t ja kansalliset kestävän kehityksen strategiat muodostavat vertikaalisesti koordinoidun prosessin, johon myös paikallistason käytännönläheisempi toiminta voisi liittyä (Paikallisagenda 21).

Kriittisesti eteenpäin
Vertikaalisen integroinnin ohella voidaan puhua myöskin horisontaalisesta, eri toimialojen ja toimijoiden, yhteistyöstä. Agenda 21 korostaa kaikkien tahojen osallistumista. Globaalissa ja paikallisessa KEKEssä nämä toimijatahot ovat tietysti erityyppisiä kansainvälisistä järjestöistä yksittäiseen kansalaiseen.
    Suomen kestävän kehityksen toimikunta on pyrkinyt rakentamaan kansallisella tasolla yhteistyötä pyytämällä muun muassa teollisuutta, kauppaa, Kuntaliittoa, kansalaisjärjestöjä ja yrittäjiä laatimaan omat kestävän kehityksen ohjelmansa. Hallitus aikoo käydä oman ohjelmansa ja näiden toimijaohjelmien pohjalta vuoropuhelua yhteisten linjausten löytämiseksi ja näkemyserojen selventämiseksi. Tähän vuoropuheluun on liittynyt myös saamelaiskäräjät, joka hyväksyi maaliskuussa oman kestävän kehityksen ohjelman peruslinjaukset.
    Oma vaatimaton näkemykseni on, että kestävän kehityksen prosessi on tällä hetkellä se maailmanpelastuksen valtavirta, johon on syytä osallistua kaikella tarmolla. Tämä ei tarkoita kritiikitöntä myötäilyä, vaan aktiivista vaikuttamista kestävän kehityksen tulkintaan ja suuntaamiseen. Kestävä kehitys ei saisi surkastua pelkäksi virkamiesprojektiksi. Pelko on aiheellinen, joskaan ei suuren suuri. o