Pääkirjoitus
Päivi Sihvola
Arpa on laitettu
Vihreä presidenttitie on ohdakkeinen taival, mutta vaihtoehdoissa ei ole kehumista. Valitettavasti.

VIHREÄT JULKISTAVAT PERJANTAINA puolueen jäsenistölle tehdyn presidenttikyselyn tuloksen, eikä luvassa ole suuryllätyksiä. Toukokuun lopulla puoluekokous nimittää todennäköisesti europarlamentaarikko Heidi Hautalan Vihreän liiton presidenttiehdokkaaksi – edellyttäen, että Hautala suostuu pukemaan haastajan viitan ylleen.

Oman ehdokkaan nimeäminen on ollut vihreille visainen pulma. Jotta vihreä ehdokas voisi nousta edes vaalien toiselle kierrokselle, häneltä ja hänen taustavoimiltaan vaaditaan ilmiömäistä venymiskykyä. Presidenttitie siliää mittavalla kampanjabudjetilla, puoluerajat ylittävällä taustatuella ja valtamedian myötävaikutuksella. Kun vihreät avaavat presidenttipelin, hihassa ei ole yhtäkään näistä valteista.
    Aikainen lähtö tosin virittää toiveita maalinauhan katkaisemisesta. Kun vihreät asettavat ehdokkaansa ensimmäisenä, he saavat ainakin hetkeksi aloitteen hallintaansa. Lähtölaukauksen on kajahdettava kuuluvasti, mutta pitkälle taipaleelle on jäätävä myös kirivaraa. Eeva Kuuskosken kampanjaveturin hyytyminen viime vaaleissa on varoittava esimerkki.
    Muiden ehdokkaille edelle ennättäminen on tärkeää myös mielipidemittausten kannalta. Esivaalit käydään jo gallupeissa: ihmiset eivät hevin äänestä sellaista henkilöä, jonka valintaan he eivät usko.

Voidaan toki kysyä, miksi vihreiden pitäisi hikoilla parhaat voimansa presidenttitielle. Presidentin valtaoikeudet ovat ennen kaikkea ulkopoliittisia ja symbolisia. Eduskunta pysyy muutosväylänä edelleen omassa luokassaan.
    Presidentti-instituutiota ei pidä ylenkatsoa, vaikka sen hoitamisessa on toivomisen varaa, eivätkä muut haastajat ole antaneet lupausta paremmasta. Martti Ahtisaaren kaudella kyyninen kauppapolitiikka ja EU-kysymysten ylimielinen läpihuuto on etäännyttänyt ihmisiä entisestään ulkopoliittisesta päätöksenteosta: kansallisesta kohtalonkysymyksestä on tullut hälläväliä. Kansakunnan henkistä johtajuutta Ahtisaari on havitellut maakuntamatkoilla ja yhteiskunnan kipupisteitä tunnustelevilla lausunnoilla. Yritys on ilmeisen populistista piirteistään huolimatta ollut hyvä, mutta yhteiskunnallisen keskustelun ravisuttajaksi ja moraaliseksi johtajaksi Ahtisaari ei ole kasvanut. Liekö syy sitten presidentin persoonassa vai latteassa retoriikassa?

Vaikka vihreiden puhti ei kantaisi Mäntyniemeen asti, oma ehdokas voi myös välillisesti vaikuttaa vaalin tulokseen. Hänellä on mahdollisuus nostaa vaalikeskustelujen asialistalle kysymyksiä, jotka muuten vaiettaisiin kampanjassa kuoliaiksi.
    Vähätellä ei pidä myöskään ehdokkaan merkitystä pitkässä vaaliputkessa. Puolessatoista vuodessa järjestetään presidentinvaalien ohella myös eduskunta-, europarlamentti- ja kunnallisvaalit. Kun politiikka ja puolueet henkilöityvät entisestään, hyvä presidenttiehdokas voittaa ääniä puolueelle muissakin vaaleissa.
    Vihreä presidentinvaalikampanja voi siis vaikeista lähtöasemista huolimatta olla viisas ratkaisu, joka kattaa taloudelliset ja henkiset kustannuksensa. Onko todella näin, sen ratkaisee vasta kampanjan toteutus – ja aina lahjomaton jälkiviisaus. o