Kommunikaatiossa piilee murros. Tapani Hietaniemi kommentoi (VL 9.4.) Mika Mannermaan kirjaa Kvanttihyppy tulevaisuuteen tavalla, joka ei minusta ollut kovin kiinnostava ja – sanoisinko – pinnallinen. En usko, että mahdollisesti tapahtumassa olevaa murrosta voisi kuvata sellaisilla teknisillä seikoilla kuin verkostoituminen, markkinoiden laajentuminen ja kommunikaatioteknologia. Jos tietoyhteiskunta halutaan määritellä tällaisten käsitteiden kautta, en keksi moniakaan periaatteellisia syitä sille, etteivät ne sopisi myös DDR-vainaaseen. Vanhan yhteiskuntatieteellisen teorian karkean tulkinnan mukaan murrokset saavat aina alkunsa talouselämästä ja saavuttavat aina viimeisenä politiikan. Kun Mannermaa sanoo uuden yhteiskunnan olevan "emergentti" nykyisessä, se on tietenkin toisenlainen muotoilu sille, että jäljessä ollaan – ja pysyvästi. Kansakoulussa meille opetettiin, että tuotannolla on neljä tekijää: luonnonvarat, työ, pääoma ja tieto. Minusta mielekkäin näkökulma mahdolliseen murrokseen on se, että näistä neljästä kahta – työtä ja pääomaa – on tarjolla liiankin kanssa, kun taas luonnonvarat ja tieto muotoutuvat etenkin suhteessa kysyntään yhä enemmän pulatavaraksi. Miten markkinataloudessa käy sille, mistä on puutetta? Se tietysti kallistuu. Nyky-yhteiskunnan silmiinpistävin piirre onkin, että yhtäällä maksullisen tiedon tuottajia ilmaantuu kaiken aikaa lisää ja toisaalla maksuton tieto pannaan myyntiin. Yhä useammin merkittävät poliittiset kiistat käydään oikeudesta tietoon – tai ainakin ne voidaan nähdä myös kiistoina tiedosta. Ei siis oikeudesta tiedon välineisiin – kuten internet-liittymään, se oikeus on "kaikilla" – vaan oikeudesta tiedon sisältöön. Toinen, enemmän reaalitalouden kanssa tekemisissä oleva poliittinen kiista on selvästi se, miten tietoa voitaisiin tietopulan oloissa kanavoida niin, että pula luonnonvaroista ei aiheuttaisi ihmiskunnalle ylikäymättömiä ongelmia. Osa kiistoista on luonnollista seurausta tiedon kapitalisoimisesta: mitä arvokkaammaksi tieto käy, sitä arvokkaammaksi käy myös epätieto – ja sitä enemmän, mitä enemmän se muistuttaa oikeaa tietoa. Ratkaisuna syntyy muun muassa uusia ammattikuntia ja uusia tuotemerkkejä: yhdet myyvät kykyään erotella tieto epätiedosta, toiset takaavat tuotemerkillä tarjoavansa nimenomaan tietoa, kolmannet eivät kielläkään tarjoavansa epätietoa, mutta kutsuvat sitä toisin, esimerkiksi viihteeksi. Mahdollisen murroksen oleellinen sisältö on siis kommunikaatiossa itsessään, ei kanavissa. Toki uudet kanavat ovat edellytyksenä murrokselle, mutta sen selvittely vain analysoimalla näitä kanavia lienee yhtä hyödyllistä kuin liikenteen tutkiminen paneutumalla liikenneväylien rakennepiirustuksiin. Hannes Mäntyranta,
Sosiaalityötä, ei kontrollipolitiikkaa
Sirpa Puhakka
| |||||