Pääkirjoitus
Päivi Sihvola
Älä sano
sitä sanaa

Monet aloitteet tyssäävät siihen, että niillä on jonkun osapuolen mielestä väärä nimi.

VIHREÄN LANGAN juhlavuosi huipentuu tällä viikolla julkaistavaan 15-vuotisjuhlanumeroon ja torstaiseen Climate-seminaariin. Lehden pääjutussa halusimme luodata yhteiskunnallisen vaikuttamisen malleja kansanedustajien näkökulmasta.
    Kysyimme, onko muillakin kuin politiikan ammattilaisilla mahdollisuus löytää kanava vallankäyttöön. Karkeasti tiivistäen voisi sanoa, että kahdeksan eri ryhmien kansanedustajaa piti sitä ehdottomasti mahdollisena, mutta kukaan ei väittänyt sen olevan helppoa. Jos olisimme kysyneet samaa asiaa esimerkiksi kansalaisjärjestöjen edustajilta tai kahdelta maankuululta hahmolta Kadun Mieheltä ja Laitilan Mummolta, kuva olisi epäilemättä värikkäämpi.
    On varmasti totta, että joskus jo yhteiskunnallisen keskustelun seuraaminen – vaikuttamisesta puhumattakaan – vaatii kansalaiselta erityistä viitseliäisyyttä. Päivänpoliittisessa taktikoinnissa hämärtyy se, mistä oman elämän ja arvomaailman kannalta tärkeissä kysymyksissä esimerkiksi eri puolueet ovat oikeasti eri mieltä ja mistä samaa mieltä. Entä mihin nämä kannat perustuvat?

Usein käy niin, että poliittisessa keskustelussa eri asioille tyydytään lyömään leima päälle. Sitten puhutaan vain siitä leimasta ja ilmiön monisyisyys jää pimentoon. Samalla jäävät pimentoon ne asiat, joista ehkä voisikin löytyä yksimielisyys.
    Yhdestä esimerkistä käy keskustan puheenjohtaja Esko Ahon avaus siitä, että seuraavan hallituksen tärkeistä ratkaisuista pitäisi puhua jo nyt. Aloite on ollut helppo kuitata vain Ahon taktikoinniksi – mitä se epäilemättä myös on, mutta ei välttämättä pelkästään.
    On sanottu, että eihän hallitusohjelmaa voi kirjoittaa ennen vaaleja ja piste. Kuitenkin esimerkiksi toimeentulon ja sosiaaliturvan uusia rakenteita on mahdotonta paaluttaa vain hallitusneuvottelujen lyhyinä öinä ja päivinä. Ei kai vaihtoehtojen hahmottelu etukäteen merkitse sitä, että jo ennen vaaleja sitouduttaisiin johonkin malliin?
    Samanlaisia keskustelun jarruina toimivia leimoja löytyy runsaasti myös ympäristöaioissa: Metsien hoitoa saa kyllä kehittää FSC:n (Forest Stuartship Council) kriteerien mukaiseksi, mutta älkää sanoko sitä sanaa!

Johanna Braggen viime vuoden lopulla tarkastetussa väitöskirjassa testattiin niin sanottua varjoneuvottelua energiaverokysymysten ratkaisussa. Siinähän eri osapuolet eivät lähteneet siitä, että omien tavoitteiden läpi ajaminen on ensisijaisen tärkeää. Sen sijaan etsittiin yhteistä pohjaa, jolle rakentaa.
    Loppujen lopuksi sopu syntyi suuremmasta osasta asialistaa kuin muuten olisi tapahtunut.
    Tällainen ajatusleikki voisi avata joitakin lukkiutuneita tilanteita tai tuupata eteenpäin ideoita, jotka vaativat tarkentamista. Löytyisikö esimerkiksi joku metsien sertifioinnista tai perustulosta kiinnostunut väitöskirjan tekijä? o