Kvanttihyppy jäi puolitiehen / Vihreä Lanka 9.4.1998

Kvanttihyppy jäi puolitiehen
Asialla
Tapani Hietaniemi on tiedekustannustoimittaja, Vihreän sivistysliiton puheenjohtaja ja Osmo Soininvaaran avustaja.
Tapani Hietaniemi
TULEVAISUUDEN TUTKIMUKSEN dosentti Mika Mannermaa asettaa uudessa kirjassaan Kvanttihyppy tulevaisuuteen vaativan tavoitteen itselleen: hän haluaa "ymmärtää, mitä on tapahtumassa". Kirjassa pyritään hahmottamaan maailman nykyiset megatrendit, arvioimaan tietoyhteiskunnan käsitettä ja sitä muuttavia voimia.
    Kirjan alkuosan voisi hyvin summata sivulta 165 löytyvään virkkeeseen:
    "Teollisen, kansallisvaltioiden pohjalle rakentuneen yhteiskuntajärjestelmän hiipuminen ja korvautuminen globalisoituvalla, ekologisesti kestävään kehitykseen sitoutuneella tietoyhteiskunnalla vaatii uutta ideologista ajattelua." Tästä on vaikeaa olla eri mieltä.

Mika Mannermaa
liikkuu valtavirrassa

Itse asiassa Mannermaa liikkuu aivan vihreässä mainstream-keskustelussa kirjan alkuosassa, varsinkin kestävän kehityksen käsitteen usein puolivillaista käyttöä kritisoidessaan ja vaatiessaan sen määrittelemistä ekologiseksi tasapainotaloudeksi.
    Tuleekin pakosta ihmetelleeksi, miksi mies sitten erosi viime keväänä Vihreän liiton valtuuskunnan puheenjohtajuudesta ja samalla koko puolueesta.
    Viralliset ideologiset selitykset eivät vakuuttaneet minua. Pelkään pahoin, että hän epäonnistuneen eurovaalikampanjansa jälkeen yksinkertaisesti arvioi etenemismahdollisuutensa vihreiden kautta liian vähäisiksi. Olisin mielelläni väärässä tässä epäilyksessäni, ja siksi etsinkin kirjasta vielä ideologisia vastakkainasetteluja.

Eteenpäin demareiden
viitoittamalla tiellä

Kirjaan sisältyy viiden sivun pituinen Vihreän liiton kritiikki, joka lukijan pettymykseksi toistaa sana sanalta sen arvostelun, jota Mannermaa esitti jo vuosi sitten Vihreässä Langassa (VL 19.6.1997).
    Kritiikin mukaan vihreät on teollisen yhteiskunnan viimeinen poliittinen liike, mutta sillä ei ole enää mitään uutta sanottavaa, vaan 15 vuodessa aikaisemmista kaiken kyseenalaistaneista "häiriögeneraattoreista" on tullut "systeeminpyörittäjiä", Mannermaan sanastoa lainatakseni.
    Vihreille on käynyt kuten sosiaalidemokraateille, joiden Forssassa vuonna 1903 vaatimat tavoitteet ovat jo toteutuneet.

On vaikea olla
irti ja kiinni

On terveellistä muistuttaa siitä, että vihreiden tulee hallituksessa ollessaan samanaikaisesti mennä mukaan ja olla irti, mikä on totisesti helpommin sanottu kuin tehty.
    Aivan perusteetonta on sen sijaan väittää, että vihreiden vaatimat tavoitteet olisivat edes osittain toteutuneet. Ekologinen verouudistus, uusiutuvien energioiden käyttö ja vihreän bruttokansantuotteen arviointi ovat vasta lähtökuopissaan, ja kansalaispalkkakokeilukin näytti karahtavan perustuslakivaliokunnan kielteiseen lausuntoon.
    Pikemminkin Mannermaa koko kirjan alkuosan ekologisen käänteen välttämättömyyttä perustellessaan tulee samalla perustelleeksi vihreän politiikan globaalin välttämättömyyden.
    Mannermaa vaatii vihreiltä poliittisia valintoja (s.154): "Kummasta on enemmän kyse, vihreän tietoyhteiskunnan vai vesitetyn Linkola- mallin rakentamisesta? ... Onko Euroopan rakentaminen 'meidän projektimme' vai rakennetaanko omaa onnelaa Suomen rajojen sisäpuolelle?"
    Mielestäni vihreät ovat Suomessa jo vastanneet selvästi näihin kysymyksiin torjumalla paluun maatalousyhteiskuntaan ja suuntautumalla yhä läheisempään yhteistyöhön eurovihreiden kanssa pyrkien Euroopan unionin vero- ja sosiaalipolitiikan muuttamiseen.

Kuka sopisi
tulevaisuusasiahenkilöksi?

Mannermaa etsii uusia poliittisia liikkeitä ja uutta päätöksenteon politiikkaa tietoyhteiskunnassa. Jälkimmäisestä hän sanoo, että "konkreettisia malleja on hahmottunut varsin vähän" (s.157) ja "toistaiseksi selviä tietoyhteiskuntamurroksesta syntyviä uusia yhteiskunnallisia liikehdintöjä ei ole ollut näkyvissä" (s.164).
    Tietoyhteiskunnan politisoimisesta kiinnostunut henkilö saa varsin vähän irti Mannermaan kirjasta: ainoana todellisena uutuutena on ehdotus siitä, että Suomeen pitäisi nimittää tulevien sukupolvien eduista huolehtiva "tulevaisuusasiahenkilö".
    Tässä kohtaa minun on helppo kuvitella Mannermaan ryiskelevän ja osoittelevan itseänsä...
    Yleinen vaikutelmani on, että Mannermaa mystifioi "tietoyhteiskunnan" käsitettä. Välistä hän antaa kuvan, että "teollisuusyhteiskunta" massatuotantoineen ja massaviestimineen olisi kokonaan hävinnyt. Välillä hän korostaa, että hänen mallinsa on "emergenttinen" siten, että "myöhempi yhteiskuntavaihe pitää sisällään edelliset vaiheet".
    Hyvä niin, mutta silloin hän tulee vähätelleeksi kolmatta vaihettaan, teollisuusyhteiskuntaa edeltävää maatalousyhteiskuntaa, josta pois siirtyminen on murros aivan eri merkityksessä kuin uusien viestintäteknologioiden syntyminen teollisuuskapitalismin sisällä.
    Jälkimmäistä prosessia tulisi verrata paremminkin yhteiskunnan sähköistymiseen ja kommunikaatiovälineiden vallankumoukseen viimeksi kuluneilla vuosisadoilla.

"Heikot hetket synnyttävät
tärkeitä ajatuksia"

Minä lähtisin jäsentämään tietoyhteiskuntaa eri lähtökohdista. Yrittäisin kehitellä laajempaa yleistä verkostoitumisen käsitettä, joka yhdistäisi sekä markkinoiden laajentumisen että kommunikaatioteknologian.
    Prosessin synty pitäisi jäljittää vähintäänkin varhaiselle uudelle ajalle asti, ensimmäiseen globaaliin talouteen ja teolliseen kommunikointijärjestelmään. Tässä verkostoitumisen liikkeessä voitaisiin jäsentää erilaisten yksilöllisten ja yhteisöllisten identiteettien synty ja häviäminen, identiteettien, jotka eivät voi olla olemassa vailla tällaista verkostoitumista. Yksi tällaisista identiteeteistä on vihreä liike.
    Mannermaan kirjan loppuosassa on pari erityisen sympaattista kohtaa. Kirjoittaja esittelee kolme tulevaisuusskenaariota, joita hän kutsuu nimillä "markkinavetoisen kehityksen skenaario", "ongelmien kasautuminen" ja "Pohjoismaisen mallin sopeutus". Varsinkin viimeksi mainittu kansalaispalkkakokeiluineen – joita Mannermaa siis edelleen kannattaa – on keskustelun arvoinen hahmotelma Suomen punavihreästä tulevaisuudesta.
    Minua miellyttivät myös lopun retoriset epäröinnit, "ihmettelevät kysymykset" kirjoittajan heikkoina hetkinä. "Heikot hetket synnyttävät tärkeitä ajatuksia" (s.212). Kirja päättyy sanoihin: "Jotakinhan sitä on tehtävä." Niinpä niin: käydään toki tekemättömyyden sijasta keskustelua Mannermaan esittämistä asioista, ideologisista ylilyönneistä välittämättä. o