Kolumni
Heidi Hautala

Onko heroinisti ihminen?
Narkomaanit eivät ole otollista vaalikarjaa. Niinpä heidän hoidostaan päättävät virkamiehet.

KOULUKIUSAAMISEN UHRI päätyi traagiseen itsemurhaan. Sen jälkeen, eikä hetkeäkään liian myöhään, on ryhdytty etsimään pontevampia keinoja lopettaa kiusaaminen. Myös eduskunnan puhemies ja pääministerin puoliso ovat osallistuneet järkyttyneinä julkiseen keskusteluun.
    Samaan aikaan toisaalla nuori heroiinin uhri kuoli helsinkiläisessä rappukäytävässä. Dan Sjöholmin äiti Jaana Novitskij halusi kertoa julkisesti poikansa ja tämän kohtalotoverien hädästä, "jotta Dan ei olisi kuollut turhaan". Muita ehdittäisiin ehkä vielä auttaa.
    En ole huomannut, että Jaana Novitskijn kokemukset olisivat juuri herättäneet vastakaikua tai vaihtoehtojen pohdiskelua julkisuudessa. Äiti oli joutunut ostamaan pojalleen vieroituslääkettä kadulta, mutta televisiokeskustelussa hoitoalan ammattilaiset aloittivat sulavasti keskustelun hoidon priorisoinnista.

Taistelussa eivät niinkään ole vastakkain määrärahat huumehoitoihin ja suurten ikäluokkien ohitusleikkauksiin kuin asenteet. Koulukiusaaminen ehkä saadaan kitkettyä, koska sen kohteet ovat muiden pahuuden tai ajattelemattomuuden uhreja. Huumeriippuvaisten sen sijaan katsotaan itse aiheuttaneen kärsimyksensä. Kärsikööt.
    Poliitikoille narkomaanit eivät ole kiitollinen joukko, koska äänestäjät eivät samastu heihin. Varsinaiset ratkaisut jätetäänkin mieluusti virkamiehille. Hoitoammattilaiset puolestaan muistuttavat papistoa, joka varaa keskusteluoikeuden itselleen. Huumausaineriippuvaisten hoito on poikkeuksellisen autoritääristä ja laitoskeskeistä, vaikka päihdehuoltolaissa vaaditaan joustavuutta ja avohoitoa. Yksi kontrollin muoto on, että hoitoa on tarjolla vain rajoitetusti, lyhytaikaisesti ja silloinkin ideologiaan sopiville tapauksille, joilla on "oikea" motivaatio. Vaatimukset pakkohoidosta ovat omituisia, kun huumausaineista riippuvaiset eivät pääse hoitoon edes vapaaehtoisesti.
    Ammattilaiset ovat jakautuneet tiukasti keskenään eri mieltä oleviin koulukuntiin. Lainsäädäntö ja hoitokäytäntö vaihtelee myös maasta toiseen. Lääke, jota Ranskassa saa lääkärin määräyksestä, on Suomessa tarkasti rajattu laitoshoitoon. Tällä hallintopäätöksellä oli tarkoitus lopettaa aineen valuminen katukauppaan. Samalla kuitenkin luotiin tilanne, jossa kadulta saa nyt helpommin heroiinia kuin sen vallasta vapauttavaa lääkettä. Se tappoi Dan Sjöholmin.

Suomessa korvaushoidon on aina määrä johtaa riippuvuudesta vapautumiseen, millä perustellaan lääkehoidon lyhyttä kestoa. Toisessa ääripäässä, Sveitsissä, 70 prosenttia kansalaisista antoi hiljattain kansanäänestyksessä tukensa hoitomallille, jossa heroinisteille annetaan valvotuissa oloissa heroiinia. Tämän katsottiin muun muassa vähentävän rikollisuutta.
    Pelkkä lääke ei tietenkään paranna ketään, ja lääkehoidossakin on riskinsä. Olisiko silti jossain Suomen ja Sveitsin mallin välimaastossa paikka nöyrälle toteamukselle, että huumekoukun korvaaminen vähemmän tuhoisalla riippuvuudella saattaa olla inhimillinen vaihtoehto huumausaineen uhrille – ja myös rationaalinen linjavalinta yhteiskunnalle? o