Kolumni
Eija-Riitta Korhola

Kun loppu tiedetään
VIHREÄLLÄ puolueella ja Suomen hallituksella on vastuksenaan sama harmi, demokratia. Kumpikin haluaisi päteä isompana silmissä, mutta esteenä on epäluuloinen kansa.
DEMOKRATIA MUODOSTUU ongelmaksi tilanteessa, jossa poliittisen prosessin lopputulos tiedetään jo etukäteen. Miten silloin voitaisiin täyttää demokraattisen päätöksenteon tunnusmerkit? Juuri näin näyttää olevan Emu-kysymyksen kohdalla. Vihreät tietävät kenttäväkensä Emu-vastaisuuden mutta myös sen, että määräenemmistö syntyy eduskunnassa joka tapauksessa; miksi siis jättäytyä pois ja heikentää mahdollisuuksiaan politiikan salongeissa?
   Saman tietää Suomen hallituskin: Emu on kohtalomme, joko nyt tai myöhemmin. Eteisessä odottelun uskotaan heikentävän Suomen hyvinalkanutta uraa Euroopan unionin mallioppilaana. Samalla tiedetään suomalaisten olevan Emu-kriittisempiä kuin missään muualla unionissa.

Olematta Emusta mitään erityistä mieltä saatoin vain haukkoa henkeäni katsoessani hänen ylimielisyytensä Paavo Lipposen rymistelyä asiassa viime vuoden aikana. Pääministeri ei käsitä, mitä vahinkoa se teki kansalaisten uskolle demokratiaan.
   Tai sitten hän käsittää, ja yksinkertaisesti valmistaa meitä tulevaan.
   Euroopan unioni on jättiläismäinen ja raskas koneisto, joka ei osaa pysäyttää tekemiään siirtoja. Helpompaa olisi seisottaa kelloja vuoden kuin lykätä koko Emua aloitettavaksi tuonnempana, sillä asiasta ei ole olemassa sopimusta.
   Ollaan rehellisiä. Myönnetään, että unionin oloissa demokratia on vanhentunut ihanne. Ateenan lahja maailmalle ei enää toimi, ja muuta on turha teeskennellä. Demokratiasta on tulossa koreografinen sulostuttaja silloin kun kansan tahto osuu yksiin liittovaltion suunnitelmien kanssa. Muussa tapauksessa kansaa on äänestytettävä useaan kertaan, kunnes haluttu tulos saadaan.
   Tämä tietää kaikenlaisten gallupkyselyjen lisääntymistä. Ja kansanäänestys järjestetään toki silloin, kun luvassa on suotuisa tulos.

Euroopan unioni on vasta alkutaipaleellaan, mutta jo nyt poliittiseen retoriikkaan on kotiutunut ajatuskuvio "tämä ei ole ihanteellista mutta ulkopuolelle jääminen on vielä suurempi riski". Kukaan ei kavahda vaihtoehdottomuutta.
   Emu-materiaaleja lukiessani huomioni on kiinnittynyt erääseen seikkaan. Emu on ennakoiva vastaveto globalisaatiolle. Se voisi periaatteessa olla viisasta. Mutta ennustettuja globaalin ympäristömuutoksen aiheuttamia sosioekonomisia mullistuksia tuskin edes mainitaan. Talouskasvusta puhutaan edelleenkin kuin olisi keksitty ikiliikkuja. Rahan liikkeet ennakoidaan hyvin, luonnon liikkeitä ei ollenkaan. Se on vuosituhannen moka. o