Sotaa ilman aseita

Skandaalien pitäisi kaiken järjen mukaan murentaa huippu-urheilun kansallista asemaa, mutta niin ei ole käynyt.

Liikunta ja urheilu ovat keskeisiä teemoja vihreässä politiikassa. Pohdimme, miten voisimme saada kaikki suomalaiset säännöllisen liikunnan pariin. Parhaimmillaan liikunta edistääkin kansanterveyden ohella myös erilaisia eettisiä ja moraalisia arvoja, kuten yhteiskuntavastuuta ja reilua peliä.

”Urheilu”-termin alla toimii toisenlainenkin maailma. Huippu-urheilussa motiivit ovat narsistisia ja kilpaa käydään rahan ja poliittisten intohimojen vuoksi. Uho ja militaristinen retoriikka kuuluvat huippu-urheilun henkeen. Urheilua kutsutaankin usein ”sodaksi ilman aseita”. 

Huippu-urheilu ei olisi pystynyt ylläpitämään asemaansa ilman kytkentää ruohonjuuritasolle. Väite olympiamitalien yhteydestä kansaterveyteen on aina toiminut huippu-urheilun nostattajana Suomessa. Vielä muutama vuosi sitten juuri mikään ei tuntunut järisyttävän urheilun asemaa. Vasta Lahden doping-skandaalin jälkeen alkoi esiintyä enemmälti krittisiä puheenvuoroja mm. siitä, onko urheilu sittenkään niin hyvä kasvualusta suomalaiselle nuorisolle. 

Vuonna 2003 sain tilaisuuden osallistua Oulussa säännöllisesti järjestettävään De Urbe Uloa -seminaariin. Teemana oli ”Sairas sielu sairaassa ruumiissa? Liikunnasta terveyttä - huippu-urheilukin terveeksi”. Puheenvuoroni sivusi erilaisia huippu-urheilun lieveilmiöitä, kuten dopingia, naisurheilijoihin kohdistuvaa syrjintää ja median ja kaupallisuuden ylikorostunutta roolia.

Seminaarin keskusteluissa esille nousi kuitenkin kaksi näitä teemoja vielä paljon polttavampaa ongelmaa. Toinen oli se, miten voisimme kanavoida lisää rahaa huippu-urheiluun. Toinen puolestaan se, kuinka palauttaisimme Suomen kultamitalikantaan yleisurheilussa. Vuosisadan takainen näkemys huippu-urheilun, kansanterveyden ja kansallisen edun yhteydestä piti vahvasti pintansa. 

Urheilun maailma rakentuu kahdelle täysin vastakkaiselle todellisuudelle. Toinen niistä uusintaa meille huippu-urheilun vuosisataiset perinteet ja myytit, toinen taas elää kaikista mahdollisista urheilussa esiintyvistä lieveilmiöistä. Tänä kesänä saimme seurata muun muassa kuinka sekä maantiepyöräilyn Ranskan ympäriajon voittajan että sadan metrin juoksun maailmanennätyksen haltijan näytteistä oli löydetty kiellettyjä aineita. Otsikoita aiheutti myös Ranskan jalkapallosuuruuden Zinedine Zidanen epäurheilijamainen käytös jalkapallon MM-kisojen loppuottelussa.

Erilaisten lieveilmiöiden, kuten dopingin käytön, pitäisi kaiken järjen mukaan murentaa nopeasti huippu-urheilun yhteiskunnallista asemaa. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Sen sijaan dopingista on tullut naurun aihe. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa on kesällä pyörinyt juttusarja ”Ensimmäinen selitys” ja ”miten sitten kävikään”, missä kerrataan dopingissa kärähtäneiden urheilijoiden ensimmäisiä selityksiä.

On mielenkiintoista nähdä, milloin urheilun eri todellisuudet kohtaavat ja kuinka kauan vuosisataiset myytit jaksavat vielä elää. Joka tapaksessa urheilusaavutuksia vaikuttaa olevan yhä vaikeampi siirtää osaksi kansallista muistia. 2000-luvun huippu-urheilu on pirstaloitunut, eikä Suomen maine maailmalla ole enää omassakaan mielessämme sidottu urheilusaavutuksiin. Kuka muistaa milloin Suomessa viimeksi juhlittiin arvokisavoittoa ”koko kansan voimin”?

Kirjoittaja on tutkinut huippu-urheilun yhteiskunnallsta roolia Suomessa. Hän on Oulun läänin Vihreän piiri-järjestön puheenjohtaja ja kaupunginvaltuutettu.

---

Mielipide

Leipämalli kuntauudistukseksi

Mikäli kuntauudistus kohdistuisi keskuskaupunkien eli reiän sijasta reikäleivän leipäosaan eli riittävän kokoisten kehyskuntien muodostamiseen, voisi perustuslaillinen kahden kolmasosan enemmistö kansanedustajien välityksellä tai sitovassa kansanäänestyksessä hyväksyä uudistuksen ja kannattaa sitä.

Riittävä koko lienee sellainen, että kunta kykenee hoitamaan terveyskeskuksessaan 15 000–25 000 kuntalaistaan ilman ylikunnallista välikuntaa, jossa valtuutetut eivät päätä suoraan, kunnanjohtaja ei esittele eikä kunnanhallitus pane toimeksi suoraan eikä ole valtuutettua, jolta kuntalainen voisi kysyä suoraan ja jota siksi kannattaisi äänestää suoraan. 

Myös kehyskuntauudistuksessa tulisi vähemmistönsuoja varmistaa. Kuntien, jotka eivät voi liittyä naapureidensa joukkoon, tulisi voida asioida suoraan valtion kanssa ostamalla sosiaali- ja terveysministeriön tuottamia tai sen tukkuostamia palveluita. Näin pystyttäisiin hyödyntämään ja koettelemaan hyvinvointivaltion osaaminen palveluiden tuottamisessa. Myös valtio voi olla edelläkävijä: onhan sillä julkisista toimijoista eniten ja erikoistuneinta asiantuntijavoimaa, jolloin se pääsee hyödyntämään konsernivoimansa. 

Kuntauudistuksen ei pitäisi olla markkinatalouden eikä Euroopan unionin sisämarkkinakehityksen vastainen. Sen ei pitäisi viedä kunnanvaltuuston korkeinta paikallista päätösvaltaa, estää kunnanjohtajaa johtamasta ja kunnanhallitusta toimeenpanemasta, estää ministerivastuun kantamista eikä loukata vähemmistösuojaa. 

Riittävä kehyskunta tasaa työssäkäyntialueella keskuskaupungin maankäytön, kaavoituksen ja palveluiden pullonkaulat. Se tarjoaa keskuskaupungille mahdollisuuden erikoistua ja koko talousalueelle halvempien elinkustannusten työvoiman. Hinta- ja palveluerojen tasoituttua keskuskaupunki sulautuu kehyskuntaansa – demokraattisesti. 

Olli-Jukka Paloneva
Hollola

Viljelijöiden itsemurhat ovat mutkikas ongelma

En sanonut (VL 16.6.), että Intian pienviljelijöiden itsemurhat olisivat tarinoita, kuten Anita Kelles-Viitanen väitti minun sanoneen (VL 30.6.). Ne ovat totta, ja ongelma, jota tutkitaan kuumeisesti.

Kiistin, että syynä olisi geenimanipuloidun puuvillan tulo Intiaan, kuten Vandana Shiva väittää. Itsemurhat alkoivat lisääntyä 1990-luvun puolivälissä. Geenipuuvilla otettiin käyttöön 2002. Suoraviivainen syy-yhteyksien tulkinta ja ”hutkiminen” ennen kuin on tutkittu ei ole tieteellisesti hyväksyttävää. Asian vakavuutta kiistämättä se on myös suhteutettava muihin tietoihin. Intian kaupunkiväestön itsemurhaluvut ovat koko ajan olleet suuremmat. Suhteessa väkilukuun itsemurhaluvut sekä maalla että kaupungissa ovat länsimaihin verrattuina alhaisia.

Myös ”tappajageenien” ongelma voidaan tuntea vain Shivan retoriikasta. Geeniä ei ole otettu käyttöön, se on olemassa vain laboratorioissa. Samoin on laita Kelles-Viitasen väitteessä, että ”kehitysmaiden bioperimän kaupallistaminen, maastavienti ja patentointikin on kansainvälisesti tunnettu ilmiö”. Shiva on saanut asian näyttämään siltä, valitettavasti koko vihreän liikkeen piirissä ja laajemmaltikin. 

Heikki Jokipii
Luonnonsuojeluyhdistys Tuottava Maa – Turvattu Luonto ry.