Aracruz tahraa suomalaisyhtiöiden brändiä

Stora Enso avasi viime syksynä brasilialaisen yhteistyökumppaninsa Aracruz Celulosen kanssa yhteisen sellutehtaan, Veracel Celulosen, pohjoisbrasilialaisessa Bahian osavaltiossa. Viime aikoina Aracruz Celulose on saanut erittäin huonon maineen sekä Brasiliassa että maailmalla.

Syynä on tämän vuoden alussa Espirito Santon osavaltiossa väkivaltaisuuksiksi yltynyt maakiista alueen alkuperäisasukkaiden, tupanikim-intiaanien kanssa.

Aracruz perusti osavaltion tukemana Espirito Santoon puu-plantaaseja Brasilian sotilasjuntan valtakaudella 1960-luvun alussa. Intiaanit häädettiin voimakeinoin, ja alueelta kaadettiin paljon atlanttista sademetsää.

Intiaanit ovat vaatineet maitaan takaisin, ja ratkaisematon maakiista on jatkunut näihin päiviin asti.

Mielenilmaukset levisivät Eurooppaan

Viime vuonna intiaanit alkoivat kaataa Aracruzin eukalyptusta 11 000 hehtaarin laajuisen plantaasin reunoilta osoittaakseen, että alue kuuluu heille. Tämän vuoden alussa liittovaltion poliisi hääti Aracruzin puolesta intiaanit helikopterein ja asein. Väestöä ammuttiin kumiluodeilla ja alueelle uudelleen pystytettyjä kyliä hävitettiin.

Mielenkiintoisen käänteen tapaukseen tuo juuri valmistunut antropologien tutkimus, jonka perusteella maa kuuluu intiaaneille. Aracruz kiistää tulokset.

Aracruzin vastaiset mielenilmaukset ovat levinneet myös Eurooppaan.

Saksan Neussissa ympäristöjärjestö Robin Woodin edustajat järjestivät toukokuussa tiesulun Procter & Gamblen tehtaalle, joka tekee pehmopaperia Aracruzilta ostetusta selluloosasta. Myös kahdeksassa muussa kaupungissa, muun muassa Berliinissä, järjestettiin protesteja.

Yhteiskuntavastuu vaakalaudalla

Yritysten yhteiskuntavastuun periaatteiden käsitetään yleensä ulottuvan myös yhteistyökumppaneihin ja niiden toimintaan. Ruotsin kuninkaallinen perhe on jo vetäytynyt tapahtuman jälkeen Aracruzin osakkuuksistaan Gluonen-yrityksensä kautta.

Suomalaiset metsäalan yritykset pyrkivät vahvistamaan asemiaan Brasiliassa. Metsäyhtiöillä on tuskin enää varaa sulkea itseään pois maiden yhteiskuntapoliittisista kysymyksistä ja ohittaa kansalaisyhteiskunnasta nousevaa kritiikkiä.

Suomalaisten maine on saanut jo pahan kolauksen Uruguayn ja Argentiinan rajalle rakennettavan Metsä-Botnian sellutehtaan ja sen epäiltyjen ympäristövaikutusten vuoksi.

Myös Bahiassa sijaitsevaa Veracelin tehdasta vastaan on alettu esittää vastaavanlaista ympäristövaikutuksiin liittyvää kritiikkiä. Bahian tiedotusvälineissä on arvosteltu suomalaisten edustajien esittämiä lausumia suomalaisen yhteiskunnan kehittyneisyydestä.

Rion henki haihtui Brasiliasta

Oma lukunsa on se, miten plantaaseilla viljeltävät puut vaikuttavat ympäristöönsä. Eukalyptuspuun, soijan ja sokeriruo’on viljelyn laajoja maapinta-aloja käsittävät plantaasit edustavat niin sanottuja monokulttuureja, jotka ovat vaikuttaneet hyvin negatiivisesti Brasilian itärannikon massiiviseen köyhään väestöön ja hupenevaan atlanttiseen sademetsään.

Vaikuttaa siltä, että maassa, joka isännöi 1992 Rion ympäristökonferenssia, toteutetaan talouden kehittämisen, köyhyyden vähentämisen ja ympäristönsuojelun suhteen hyvin ristiriitaista politiikkaa.

Kirjoittaja työskentelee yhteiskuntapolitiikan erikoistutkijana Jyväskylän yliopistossa. Hän tutkii atlanttisen rannikkosademetsän suojelualueiden suhdetta paikallisiin asukkaisiin sekä eukalyptusplantaasien ja patosuunnitelmien vaikutuksia Espirito Santon ja Bahian alueilla.

---

Itämeri vastaan maatalous

Suomeen valmistellaan uutta maatalouden ympäristöohjelmaa vuosille 2007–2013. Ympäristötuki on tukimuoto, jolla paikataan Euroopan unionin parhaita alueita suosivan CAP-järjestelmän puutteita. Toisin sanoen Keski-Euroopan maiden jopa nelinkertaisia CAP-tukia kompensoidaan unionin osarahoittamalla ympäristötuella Suomessa.

Pohjoisista olosuhteista johtuen lannoitteita ja torjunta-aineita käytetään meillä selvästi muuta Eurooppaa vähemmän. Jostain syystä joidenkin poliittisten päättäjien ja erityisesti Suomen ympäristökeskuksen, ympäristöministeriön ja ympäristöjärjestöjen käsitys Suomen maantieteellisestä ja ilmastollisesta sijainnista on järjenvastainen.

Ulkosaaristo rehevöityy nopeimmin

Ympäristötukiohjelman valmistelussa on ratsastettu voimakkaasti Itämeren tilanteella.

Itämeren niin sanottu sisäinen kuorma on keskeisin ongelmia aiheuttava tekijä. Ulkoinen ja keskinen Saaristomeri saavat suurimman osan fosforikuormastaan Itämeren pääaltaasta eli sen sisäisestä kuormasta. Tällä sisäisellä kuormalla ei ole juuri mitään tekemistä maatalouden ravinnepäästöjen kanssa.

Itämeren rehevöityminen johtuukin sen ravinnetason kokonaisnoususta, joka on voimakkaampaa ulkosaaristossa ja itse asiassa laskevaa sisäsaaristossa.

Vuosilta 2004 ja 2005 on lisäksi huomioitava poikkeukselliset olosuhteet, tulvat ja ennätyskorkea vedenpinnan taso. Nämä aiheuttivat yhdessä merkittävän kertaluontoisen ravinnekertymän.

Vuoden 2006 puolella tehdyt tutkimukset ovat jo osoittaneet Suomenlahden fosforiarvojen laskun jopa alle normaalitason.

Itämeren ja maatalouden ravinnekeskustelua on lisäksi johdettu harhaan puhumalla kokonaisravinnemääristä, vaikka merkitystä on vain liukoisilla fosforilla ja typellä.

Typen merkitystä on myös vähätelty, vaikka tiedetään, että typpeä tarvitaan levän kasvamiseksi seitsenkertainen määrä fosforiin nähden. Maatalouden typen käyttö on vähentynyt lähes 40 prosenttia ja fosforin käyttö yli 60 prosenttia vuodesta 1990.

Suojeluohjelma onkin poliittinen julistus

Suomen ympäristökeskuksen laatiman vesiensuojelun tavoiteohjelman raportti sivuuttaa ilmeisen tarkoituksellisesti vesistöjen sisäisen kuorman. Sisäinen kuorma on vuosikymmenien syntien aikaansaannosta, ja tätä syntitaakkaa sälytetään maatalouden niskaan unohtamalla teollisuuden ja yhdyskuntien vaikutukset.

Suomi sitoutui kansainvälisesti vähentämään kuormitusta 50 prosenttia vuoden 1986 tasosta, ja maatalouden osalta tämä tavoite on jo saavutettu.

Tavoiteohjelman lähtökohtien asettelu ei näytäkään perustuvan vesiensuojeluun, vaan on lähinnä poliittinen ohjelmajulistus. Julistuksen tavoitteet ovat mahdottomia saavuttaa, koska ne eivät perustu maatalouden vesistövaikutuksiin. Maatalouden aiem-mat, nyt tehtävät sekä tulevat teot mitätöidään ennakkoon.

Kotieläintilojen elintila kapenee

Suomenlahden fosforikuormituksesta yli 70 prosenttia ja lähes 50 prosenttia typestä tulee Pietarista ja sen ympäristöstä. Puola, Venäjä ja Baltian maat pumppaavat Itämereen kymmenkertaisesti typpeä ja fosforia verrattuna Suomeen. Suomen kuormituksesta vain pieni siivu on maatalouden aiheuttamaa.

Myös uuden maatalouden ympäristötukiohjelman valmistelu haisee vahvasti poliittiselta ohjelmajulistukselta. Tieteellistä evidenssiä venytetään ja valikoidaan poliittisten ja ideologisten intohimojen tyydyttämiseksi.

Erityisen hankalaan asemaan on joutumassa maailman ehkä ekologisesti kestävimmällä pohjalla oleva kotieläintalous, jonka elintila halutaan ympäristöohjelmalla kutistaa olemattomiin.

Suomalainen maaseutu ja siellä asuvat ihmiset sekä yrittäjät käyvät kovaa kamppailua elintilastaan ja olemassaolonsa oikeutuksesta. Samanaikaisesti kaikki mittarit osoittavat, että luontomme, vesistömme ja ilmamme ovat maailman puhtaimpia.

Tykeillä ammutaan hyttysiä

Kun Suomi toimeenpani jo vuosia sitten maailman tiukimman nitraattidirektiivin, irlantilaiset vasta nyt miettivät, kannattaako sitä ottaa käyttöön ollenkaan.

Suomalainen näennäisdemokraattinen yhteiskunta, johon on rakennettu valtioita valtion sisään, käyttää miljoonia ja taas miljoonia tykkeihin, joilla ammutaan hyttysen aihioita. Jotain on vialla, mutta kukaan ei ilmeisesti pysty suuntaa muuttamaan.

Kirjoittaja on Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton MTK:n Etelä-Savon piirin toiminnanjohtaja.

---

Mielipide

Intian viljelijöiden itsemurhat ovat totta

Globalisaatio tai pikemminkin uusliberalistinen talouspolitiikka jättää usein rumat jäljet köyhimpiin maihin. Maksajiksi joutuvat kaikkein köyhimmät, niin meillä kuin muuallakin.

Intian köyhien pienviljelijöiden itsemurhat eivät ole tarinoita, kuten Heikki Jokipii kirjoittaa (VL 16.6.). Niistä voi tietenkin tehdä osuviakin juttuja, mutta valheita ne eivät ole. Myös muut kuin Vandana Shiva ovat niitä tutkineet. Asia on otettu esiin Intian parlamentissa. Ilmiö tunnetaan maaseudun oloihin erikoistuneissa YK-järjestöissä.

Myös tappajageenien ongelma tunnetaan. Kehitysmaiden bioperimän kaupallistaminen, maastavienti ja patentointikin on kansainvälisesti tunnettu ilmiö.

Kauppapolitiikka lyö usein kehitystä poskelle. Kansalaisten kokemukset jäävät usein myös valtaeliitin pyrkimysten jalkoihin.

Olen toiminut maaseudun köyhyysongelmien ja yhteiskunnallisen kehityksen parissa yli 20 vuotta Aasiassa, josta 10 vuotta Intiassa. Tätä taustaa vasten olen hämmästynyt suomalaisesta keskustelukulttuurista, jossa uudet haastavat ilmiöt ja suuret yhteiskunnalliset ongelmat halutaan sulkea keskustelusta leimaamalla niiden esittäjät valehtelijoiksi.

Emme voi kehittää yhteiskuntiamme, poistaa köyhyyttä ja ratkaista ongelmiamme niin täällä kuin muuallakaan, ellemme pysty ottamaan vastaan haasteellisia ongelmanasetteluja. Silmät suljettuina, korvat kiinni ja puhe lukittuna ei ole mahdollista lähteä etsimään yhteiskunnallisia innovaatioita, joita maailma kipeästi tarvitsee. Joka alueella – ei vain Irakissa – tulee liikaa raatoja.

Vaatii rohkeutta tuulettaa omia näkemyksiä ja uskaltaa olla väärässäkin. Vain avoimuus kysymyksenasetteluille lisää halua etsiä uutta tietoa. Asioista tulee voida olla eri mieltä, mutta leimaaminen on verbaalista vallankäyttöä, ei keskustelua.

Keskustelukulttuurin muutokseen meitä Suomessa johtaa Heidi Hautala. Hän on oivana esimerkkinä, ei vain Venäjä-keskustelulle, vaan kaikelle keskustelulle Suomessa. Älkäämme siis vaientako kehitysmaiden ja oman maamme ongelmia kuoliaiksi!

Anita Kelles-Viitanen
Helsinki

Avohakkuu ei lisää päästöjä

Vihreässä Langassa (16.6.) syytettiin ”laillisesta veronkierrosta” niitä metsänomistajia, jotka ovat hakanneet metsiään ennen vuodenvaihdetta, kun heidän metsänsä siirtyivät pinta-alaverosta myyntitulon veroon. Se ei ollut ainoa kummallinen väite jutussa.

Miten voidaan sanoa veronkiertäjäksi metsänomistajaa, joka hakkaa metsän, josta hän on sitä ennen maksanut pinta-alaveroa jopa 80 vuotta? Olisiko hänen pitänyt sen lisäksi maksaa veroa vielä myyntitulostakin? Eikö se olisi jo kaksinkertaista verotusta?

Ingressissä väitettiin, että veromuutos on kaatanut ”vanhaa metsää”. Se on ollut korkeintaan hakkuukypsää, joka ei ole vanhaa millään luonnonsuojelubiologisella mittarilla – olkoonkin että puhetapa vastaa sitä, mikä ympäristöjärjestöissä on vallalla.

Väite, että metsiä olisi ”raivattu kestämättömällä tavalla”, on vailla perusteita. Yksityismetsien hakkuut ovat vähentyneet vuoden 1998 jälkeen. Edelleen Suomen metsiä hakataan ainakin 15 prosenttia alle kestävän hakkuutason. Samasta syystä yli satavuotiaiden metsien määrä on kasvanut Etelä-Suomessa jo pitkään.

Luonnonsuojeluliiton metsäasiantuntija Harri Höltän ”huudahdus”, että veromuutoksen tavoite oli saada puu liikkeelle, on absurdiudessaan ainutlaatuinen. Kuinka ihmeessä muutos, joka liittää verot nimenomaan hakkuisiin, voisi lisätä hakkuita?

Avohakkuut eivät lisää ”elohopean ja muiden haitta-aineiden valumista vesistöihin”. Tätä on tutkittu vaikka kuinka paljon ja pitkään. Yhtään todistetta ei ole.

Siitä, että hakkuut ja sen jälkeinen maanmuokkaus lisäisivät elohopean valumia, on yksi Suomen ympäristökeskuksen tutkimustulos kesäkuulta 2003. Siinä elohopeapäästöjä mitattiin yhdellä kohdealueella, jolla päästöt olivat verrokkialuetta suuremmat myös ennen hakkuuta. Lisäksi päästöt kasvoivat myös niillä alueilla, joita ei hakattu. Muiden haitta-aineiden päästöjä ei tutkittu.

Hannes Mäntyranta
viestinnän suunnittelija
Suomen Metsäyhdistys

Eettisyyttä lääketutkimukseen

Selvennettäköön vielä, etten ole väittänyt penisilliinin jääneen testaamatta eläimillä (Pertti Saloheimo, VL 9.6.). Ja edelleen uskon Flemingin tapaan, että penisilliinin kaltaiset (tietyille) eläimille vaaralliset mutta ihmisille elintärkeät lääkkeet saattavat jäädä hyväksymättä, mikäli ne testataan uudempien, tiukennettujen eläinkoevaatimusten mukaan.

Eläinkokeiden pienikin kritisointi tulkitaan herkästi vaatimukseksi lopettaa kaikki eläinkokeet, mikä johtaa väittelyyn asian vierestä. Harva uskaltaa sanoa sanaakaan eläinkokeita vastaan tai vaihtoehtohoitojen puolesta, koska pelkää leimautumista tieteenvastaiseksi hihhuliksi.

Lääkekehitys ja -testaus nykymuodossaan on tehotonta ja tuhlaavaista eikä vastaa terveydenhuollon suurimpiin haasteisiin. Miljoonien eurojen panostus ja eläinten kärsimä kipu ja stressi menevät hukkaan, kun lääke epäonnistuu kliinisissä kokeissa.

Uusia lääkkeitä kehitetään eniten sellaisiin sairauksiin, joille on jo olemassa sekä lääkkeitä että ehkäiseviä menetelmiä.

Osaratkaisu luotettavuusongelmaan on ns. mikro-annostus: suoraan ihmisellä tehtävä turvallinen lääketestaus pikkuriikkisillä annoksilla. Solutesteillä saadaan riittävä varmuus aineen turvallisuudesta tällaisiin kokeisiin, joille Euroopan lääkevirasto EMEA näyttää vihreää valoa. Analysoitaessa aineen kulkua ja hajoamista koehenkilöissä saadaan tietoa sen tehosta ja turvallisuudesta, jolloin voidaan päättää jatkotutkimuksista.

Valitettavasti ihmisellä (ja jopa ihmiskudoksella) tapahtuvaan tutkimukseen ja testaukseen suhtaudutaan edelleen negatiivisesti – silloinkin kun tämä sotii ihmisen itsemääräämisoikeutta vastaan eikä turvallisuusriskiä ole. Eläinkokeita vaaditaan periaatteellisista, historiallisista syistä, ei tieteellisin perustein.

Asenteissa ja käytännöissä tarvitaan muutoksia. Potilaiden paras ja lääketieteellisen tutkimuksen eettisyys on nostettava ylimmiksi arvoiksi, joille muut näkökohdat ovat alisteisia.

Riitta Salmi
tieteellinen neuvonantaja
Juliana von Wendtin säätiö

Vanhemmuutta määritellään uusiksi

Monet ovat kannattaneet hedelmöityshoitolakia hallituksen esittämässä muodossa, koska se niin sanotusti vakiinnuttaisi tämänhetkisen käytännön. Suurelta osin tämä on varmasti totta.

Eriävät mielipiteet eivät ole aiheettomia. Asian ytimeen pääsee kysymällä, mikä muuttuu verrattuna siihen, ettei lakia säädettäisi. Yksi olennaisesti muuttuva asia on juridinen isyys ja miehen asema vanhempana. Kun hoitoa annetaan naisparille tai yksinäiselle naiselle, siemennesteen on luovuttanut joku mies ja hän on lapsen biologinen isä.

Mikään ei periaatteessa estä isyyden vahvistamista tällaisissa tilanteissa. Ruotsin korkeimmassa oikeudessa näin on jo tehty; naisparin osapuoli oli tullut äidiksi hedelmöityshoidon avulla. Kun kumppani häipyi, lapsen elatuksen turvaamiseksi nostettiin isyyskanne, joka hyväksyttiin.

Jos uusi laki olisi voimassa hallituksen esittämässä muodossa, lakiin olisi periaatteessa kirjattu vanhemmuudelle uusi määritelmä: se on keskeiseltä osaltaan naisen asia, ja miehen osuus rajoittuu keinosiementämiseen.

Jos hoitojen antaminen naispareille ja yksinäisille naisille sallitaan, se yleistyy huomattavasti. Jälkipyykki käydään monessa tapauksessa 10–18 vuoden sisällä esimerkiksi EY-tuomioistuimessa tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa, missä on ollut perinteisempi näkemys perheasioista kuin mihin Suomessa ja eräissä muissa maissa ollaan menossa.

Monet näkevät laissa seksuaalivähemmistöjä koskevan ihmisoikeuskysymyksen. Sitä se varmasti on, mutta Suomessa vähemmistöjen oikeudet ovat hyvällä tolalla, kun samaa sukupuolta olevien parisuhteiden rekisteröiminenkin on mahdollista. Hedelmöityshoitolaki tuo mukaan uudet osapuolet, lapsen ja biologisen isän, jolloin syntyy eturistiriitoja.

Kun oikeuksia ja vapauksia myönnetään, joudutaan rajoitteita tekemään, kun mennään ”toisen tontille”. Toisen oikeus ei saisi muuttua toisen vääryydeksi.

Mikko Nummelin
Espoo