Vihreä Lanka: planeetan paikallislehti

Paskaduunit ja työkyvyn yhteiskunta

Kommentti, Mikko Jakonen, Jukka Peltokoski, Jussi Vähämäki

Vapun mielenosoitusten jälkeen aktivisti Eetu Viren kohautti televisiossa sanomalla sanan ”paskaduuni”. Kavahtaneet kysyvät, kuinka työtä voi halveksua tällä tavoin. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa!

Viren otti sanan esiin keskustelussa yhteiskunnan prekarisaatiosta. Prekarisaatiolla tarkoitetaan yleisesti ottaen elämän epävarmistumista epätyypillisten työsuhteiden tyypillistyessä ja hyvinvointivaltion rakenteiden purkautuessa.

Työvoiman jako kolmeen

Taustalla on siirtymä tietopohjaiseen talouteen, joka jakaa työvoiman kolmeen eri ryhmään:

1) Yritysten haluamat hyvin palkatut ”aivotyöläiset”, joiden työtä on mahdoton erottaa henkilöstä. Heidän neuvotteluasemansa ja sosiaaliturvansa on vahva.

2) Hyvin koulutetut massat, joista muodostuu ketjutyöläisten joukko. Uudet informaatiotekniikat ja organisaatiojärjestelmät tekevät mahdolliseksi uudenlaisen tietotyön mekanisoinnin ja työn irrottamisen tekijästä. Ketjutyöläiset tuntevat prekarisaation ja työn epävarmuuden suoraan omaan henkilöön ja olemassaolon oikeuteen kohdistuvana uhkana.

3) Uusi palvelusluokka: McDonalds-työt, vähäistä koulutusta vaativat ruumiilliset työt, erilaiset palvelut, hoitotyö.

Organisaatiot ulkoistavat ja kilpailuttavat huipputuottavien ydintoimintojen ympärille tarvittavia perustehtäviä. Tarkoituksena on säästää kustannuksia ja nostaa työn tuottavuutta. Työvoimaa on voitava käyttää joustavasti ja projektiluontoisesti tilanteen mukaan.

Julkiset palvelut ja tilat ovat yksityistämisen kohteena. Hyvinvointivaltion edistymisen sijasta ilmoilla on poliittisen vaihtoehdottomuuden tunnelma. Vallitsee yksityisen riskinoton ja -kantamisen mentaliteetti. Työvoimalta odotetaan yrittäjän eetosta.

Yhteiskunnalliset liikkeet ovat politisoineet tilannetta esittämällä, että Eurooppaan on muodostunut prekariaatti, työn ja elämän epävarmuutta kokeva ”luokka”.

Työ tekee vapaaksi ja antaa oikeuksia

Samalla kyse on työvoiman uudesta subjektiviteetista, jonka toiveena ei ole paluu perinteisiin ammatti-identiteetteihin tai -uriin. ”Kokeilunhaluinen elämä” yritetään kuitenkin ohjata jatkuvan työnhaun piiriin. Ihmisiä kannustetaan ottamaan vastaan mitä tahansa työtä millä tahansa palkalla. Työstä kieltäytyminen osoittaa ”huonoa asennetta”.

Hyvinvointiyhteiskunnasta on tullut työkyvyn (workfare) yhteiskunta. Siinä elämä on pelkkää työkyvyn vaalimista ja osoittamista. Sen pelottava iskulause on: työ tekee vapaaksi. Mitä enemmän teet töitä, sitä enemmän sinulla on yhteiskunnallisia oikeuksia, työn ulkopuolella olet oikeudeton.

Kun oikeuksia sidotaan työhön, kaikesta elämästä alkaa tulla joko työelämää tai elämää oikeudettomassa tilassa. Työvoiman prekarisaatio turvaa työvoiman alttiuden palvella yritysten hetkellisiä vaatimuksia.

Työntekijäjärjestöjen kyvyttömyys muodostaa poliittista vastavoimaa globaaleille markkinoille johtaa työsopimusten muuttumiseen yksipuoliseksi saneluksi. Työntekijän on jatkuvasti osoitettava yläportaalle olevansa yritykseen sitoutunut ”hyvä tyyppi” – vaikka puukottamalla työtovereita selkään.

Enemmän työtä vähemmällä palkalla

Pakko tehdä enemmän työtä pienemmällä palkalla kasvattaa työtä tekevien köyhien määrää. Pakkotahdista pidetään kiinni vaihtamalla työntekijöitä nopeasti projektista toiseen ja osoittamalla, että yhtä avointa työpaikkaa kohden on kymmeniä hakijoita.

Mikä tahansa työ voi olla paskaduunia tilanteessa, jossa koko elämästä alkaa muodostua työkyvyn ylläpitoa ja tarkkailua. Ongelman muodostaa myös työvoiman pitäminen erilaisissa harjoitteluissa ja kursseilla odottamassa työtilaisuutta. Juuri nämä teeskennellyt työt halveksivat työtä ja pilkkaavat sen tekijää.

Vapun jälkeisellä julkisuuspelillä, poliitikkojen irtisanoutumisia myöten, ongelmaksi on pyritty määrittämään prekaarien vastarinta itse prekarisaation sijasta. Järkevämpää olisi ottaa vastaan merkit työn ja yhteiskunnan uusista jännitteistä. Nämä ratkaisevat ne jakolinjat, joiden varassa puoluepolitiikkakin voi uusiutua ja ylittää vaihtoehdottomuuden ja edustuksellisuuden kriisin. o

Mikko Jakonen ja Jukka Peltokoski ovat Jyväskylän yliopiston tutkijoita. Jussi Vähämäki on Chydenius-instituutin tutkimusjohtaja.

Maallisen valtion puolesta fundamentalismia vastaan

Kommentti, Tapani Hietaniemi

Maailmankatsomuksen ja uskonnon vapautta on puolustettava, monikulttuurisessa yhteiskunnassa valtion tulee kohdella kaikkia uskonnollisia yhteisöjä tasaveroisesti, valtion erityissuhde kahteen uskonnolliseen yhdyskuntaan on lopetettava. Kuitenkaan väärän suvaitsevaisuuden nimissä ei tule milloinkaan hyväksyä ihmisoikeuksien loukkaamista ja kaikilta tulee vaatia yhtäläistä muiden arvostamista.”

Siinä on vihreiden periaateohjelman koko linjaus uskonnonvapaudesta. Kannatan sitä sydämestäni, varsinkin kun ehdotuksestani siihen lisättiin lause valtion erityissuhteesta kahteen uskonnolliseen yhdyskuntaan. Mutta se mielestäni seuraa jo edellisestä lauseesta, tasaveroisen kohtelun vaatimuksesta, joka tuli ohjelmiimme jo vuonna 1998.

”Tasaveroinen kohtelu” ei tarkoita, ettei tarvitse tehdä mitään ja ihastellaan, miten ”Suomessa on maailman paras uskonnonvapaus”. Periaateohjelma kehottaa meitä ensiksi kartoittamaan, millaista epätasa-arvoisuutta lainsäädännössä ilmenee ja toiseksi poistamaan sitä. Mutta asialla on laajempikin ulottuvuus.

Uskonnonvapauskohta on suoraa seurausta ohjelmassa keskeiseksi arvoksi otetusta oikeudenmukaisuuden periaatteesta. Meidän tulee olla johdonmukaisesti rotujen, sukupuolten, sukupuolisten suuntausten ja maailmankatsomusten oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden puolue, kaikista menneisyyden perinteistä ja ennakkoluuloista huolimatta. Se tarkoittaa uskovaisten ja uskonnottomien ja heidän muodostamiensa yhteisöjen yhdenvertaista kohtelua.

Aloite ei tietenkään ollut kannanotto kirkkoja tai uskontoja vastaan vaan päinvastoin: siinä otettiin kantaa eurooppalaisen kulttuurin hienoimman tuotteen, valistuksen, ja sen ihmisoikeuskäsityksen puolesta. Aloite ei koskenut myöskään eduskuntavaaleja Suomessa maaliskuussa 2007. Kysymys on koko sivilisaation kehittämisestä 2000-luvulla.

Uskontojen erikoisasema valtiossa on pahan alku modernissa maailmassa. Meidän ei tule politikoida tai sotia uskonnosta ja uskonnottomuudesta. Niiden tulee olla ihmisten yksityisasioita, tosin vapaan keskustelun piirissä.

Euroopassa sodittiin vuosisatoja uskonnon kytkemisestä valtioon ja käytiin ristiretkiä toisen uskonnon edustajia vastaan. Kaikkein viheliäisintä olisi viettää tämäkin vuosisata seuraamalla fundamentalistien keskinäistä taistelua dogmeineen ja vendettoineen.

Sivilisaatioprosessi on kohonnut sille asteelle, että nyt meillä on mahdollisuus astua toiseen, entistä rauhanomaisempaan suuntaan. Kaikkien valtioiden tulisi ennemmin tai myöhemmin kohdella kaikkien uskontojen harjoittajia ja uskonnottomia yhdenvertaisesti. Siksi kaikkialla maailmassa tarvitaankin sekulaaria eli maallista valtiota, jossa uskovaisten ja uskonnottomien dialogi on mahdollinen. o

Kirjoittaja on sivilisaatiohistorian dosentti Helsingin yliopistossa.


Mielipide

Myös penisilliini testattiin eläimillä

On hyvä, että Riitta Salmi täsmentää mielipiteensä niin sanottujen vaihtoehtoisten hoitomuotojen tutkimisesta (VL 2.6.). Potilaan paraneminen on toki tärkeintä, ja siihen on avoimesti etsittävä tehokkaita ja turvallisia keinoja. Koska monet ihmiset käyttävät vaihtoehtohoitoja, he selvästikin kokevat saavansa niistä apua. Tämän tutkiminen edistäisi ymmärrystä ihmisten sairastamisesta ja tervehtymisestä.

Laajalti käytettyjen rohdosvalmisteiden testaaminen eläinkokeilla on tietysti tarpeetonta. Niiden tehon ja haittavaikutusten tutkiminen ihmisillä lumelääkkeeseen vertaavassa, kaksoissokkoutetussa koeasetelmassa riittää.

Eläinkokeissa lääkkeiden tutkimusmenetelmänä on paljon puutteita, jotka liittyvät paljolti lääkeaineiden erilaiseen vaikutukseen eri eläinlajeihin ja ihmiseen. Eläinkokeita täydentävien ja niitä korvaavien menetelmien kehittäminen on arvokasta ja tärkeää. Laboratorio-olosuhteissa tehtävät kokeet eivät kuitenkaan koskaan yksin riitä, vaan jossain vaiheessa uutta lääkeainetta on testattava kokonaisessa elimistössä, toisin sanoen eläimillä tai ihmisillä. Jos lääkekehittelyssä nyt lopetettaisiin eläinkokeet, altistuisivat lääketutkimusten koehenkilöt paljon keskeneräisemmille ja siten mahdollisesti vaarallisemmille lääkeaineille kuin nykyisin.

Penisilliinikin kehitettiin viljelymaljalta ihmislääkkeeksi eläinkokeiden avulla. Penisilliinin kehittämisessä onnenpotku ei ollut se, ettei eläinkokeita olisi tarvinnut tehdä, vaan se, että ensimmäiseksi koe-eläimeksi valittiin hiiri eikä marsua. Penisilliini on todellakin marsuille, toisin kuin melkein kaikille muille lajeille, tappavaa. Vaikutusmekanismi on epäsuora: marsun suoliston normaalit bakteerit ovat erityisen herkkiä penisilliinille, joka voi bakteeritasapainoa järkyttämällä aiheuttaa marsulle kuolemaan johtavan suolitulehduksen. Penisilliinin joillekin ihmisille aiheuttama ripuli on vastaava ilmiö toisessa mittakaavassa.

Pertti Saloheimo
LT, erikoislääkäri
Espoo

Kirjoita Lankaan!

Voit myös lähettää tekstisi kirjeitse osoitteeseen Vihreä Lanka, Fredrikinkatu 33 A, 00120 Helsinki, faksata sen numeroon (09) 5860 4124, tai lähettää sen sähköpostitse osoitteeseen lanka@vihrealanka.fi

Varaamme oikeuden lyhentää tekstejä.