Kirkon asemasta voi puhua

Suora tie ei ole mutkaton.

Kun Vihreän liiton periaateohjelmaan äänestää paukutettiin vaatimus valtion ja kahden uskontokunnan erityissuhteen purkamisesta, ensireaktiot kuvastivat järkytystä tai riemua. Päällimmäiseksi jäi hämmennys. Lisäys yllätti monet, eikä sen sisältökään avaudu kaikille samalla tavoin. Mutta vaikka esitys tuli ehkä pyytämättä, täydeksi yllätykseksi sitä ei voi sanoa. Kysymys suhteesta uskontoihin ja kirkkoon ei ole vihreille uusi. Vuoden 1990 periaateohjelmassa vihreät vaativat suoraviivaisesti valtion ja kirkon eroa. Myöhempiin ohjelmiin on sisältynyt yleinen linjaus uskontojen tasaveroisesta kohtelusta.

Uskonnonvastaisuudesta tai kirkon yhteiskunnallisen työn vähättelystä muutoksen saama kannatus tuskin kumpuaa. Taustalla on sama vihreään arvomaailmaan sisältyvä yhdenvertaisuuden ajatus, jonka vuoksi muillakaan elämänalueilla ei haluta toimia yksin enemmistön ehdoilla. Valtion ja kirkon muodollisen suhteen kyseenalaistamisen ei tarvitse sotia sitä vastaan, että kirkko ja vihreät monissa tapauksissa voivat jakaa samat arvot ja tehdä myös yhteistyötä.

Se, miten suurta ahdistusta linjaus on jo ehtinyt herättää kirkkoa lähellä olevissa vihreissä toimijoissa, on surullista ja kertoo lähinnä siitä, ettei tuiki tarpeellista keskustelua ole rohjettu käydä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Puoluejohto joutuu nyt miettimään linjanvedon merkitystä perin pohjin. Poteroihin kaivautumisen sijaan asiasta toivoisi avointa vuoropuhelua keskinäisen kunnioituksen hengessä.

Demokratia voi yllättää. Puoluekokous ei vain siunaa periaateohjelmaa, vaan myös muuttaa sitä – olennaisestikin, kuten nähtiin. Luonnoksen ympäripyöreä toteamus ydinvoiman tarpeettomuudesta sekä Naton puuttuminen paperista tyystin eivät kokousväkeä tyydyttäneet. Sen mielestä Natoon ei pidä mennä, piste, ja ydinvoimasta on luovuttava.

Kokouksen jälkeisessä julkisuudessa vihreitä on ehditty luonnehtia toisaalta epätoivoisen hallituskipeiksi, toisaalta liian radikaaliksi ja omituiseksi puolueeksi kelvatakseen minkäänlaiseen hallituskokoonpanoon. Vihreäthän kehtaavat myös vaatia yleisestä asevelvollisuudesta luopumista, korostavat kilpailukyvyn sijasta lapsellisen idealistisesti hyvää unta ja vapaa-aikaa – ja tohtivat ylikuumentuneen makasiinikohun jälkeenkin hyväksyä kansalaistottelemattomuuden.

Kaikkia ei voi miellyttää. Erityisen vaikea on miellyttää poliittisia vastustajia. Tekivät vihreät miten päin tahansa, aina saa varautua kritiikkiin: jos puolue vetää tiukkaa linjaa, naureskellaan sen epärealistisuudelle ja hankaluudelle kumppanina. Jos taas vihreät muotoilevat kantansa varovasti ja ympäripyöreästi, heitä syytetään periaatteiden myymisestä.

Nimensä mukaisesti periaateohjelma on paperi, johon puolue kirjaa periaatteensa – ei vaaliohjelma eikä hallitustietä tasoittava tarjousasiakirja. Ohjelmassa pitää ilmaista ne arvot ja päämäärät, joita puolueväki demokraattisesti päättää pitää tärkeinä ja kannatettavina. Se ei ole oikea paikka taktikoida.

Toinen kysymys on, onko taktisesti järkevää uusia ohjelma alle vuosi ennen vaaleja. Siihenkään vastaus ei ole yksiselitteinen. Monelle äänestäjälle esimerkiksi selkeän kielteinen suhtautuminen Nato-jäsenyyteen voi olla ilahduttava signaali, kun muut puolueet panttaavat kantaansa kansan parissa yhä epäsuosittuun sotilasliittoon. Suoruus ei ehkä aina ole poliittisessa pelissä ”järkevää”, mutta maallikko saattaa hyvässä lykyssä pitää sitä jopa uskottavuuden merkkinä.