Vihreä Lanka: planeetan paikallislehti

Vastarintaa, ei väkivaltaa

Anna Tommola

Saa nähdä, mikä jää voimaan yleisenä totuutena vappuyön tapahtumista Helsingin Makasiineilla. Toiset näkivät pihamaalla bileet, toiset suunnitellun mellakan. Epämääräiset tilanteet, joissa paikalla on parisataa ihmistä ja promillet arvatenkin korkealla, ovat hallitsemattomia. Paikalla oltiin monin motiivein: valtaosa tanssimassa hyvästejään purettaville rakennuksille, joku ehkä tunkemassa pumpulituppoa viinapulloon.

Olisikohan Suojelupoliisin peräämän tehokkaamman tiedustelun avulla mahdettu osata päätellä, että yön tunteina joku kännipäissään tuikkaa tuleen rojun, joka pihalta oli jätetty keräämättä? Toisaalta arkijärjelläkin olisi voinut ennakoida, että kiistelty paikka vetää viimeisenä vappunaan väkeä. Todennäköisyyttä ei vähentänyt, että kuin provokaationa omistaja kielsi rauhallisten taidetapahtumien järjestämisen alueella.

Välikohtauksesta on vedetty yhtäläisyyksiä Ranskan nuorisomellakoihin. Poliisi katsoo kovien keinojen rantautuvan Suomeenkin. Myös aktivistit itse ovat viitanneet eurooppalaiseen tyyliin. On helppo kuvitella kiihtymyksen määrä puolin ja toisin. Osa turhautuneista nuorista uhoaa, että nyt tapahtuu meilläkin, kun kerran muuallakin. Viranomaiset intoutuvat käyttämään kansainvälisen luokan turvallisuusjargonia, joka rauhallisessa Suomessa harvoin sopii suuhun, mutta jonka vahvistuksella voi vaatia lisää valtuuksia kansalaisten kontrollointiin.

Yksittäinenkin katukivenheittäjä voi aiheuttaa vaaratilanteen, eikä väkivaltaisuuksia pidä puolustella. Kannattaa ehkä silti ottaa suhteellisuudentaju käteen ja miettiä, voiko patoumiaan purkavia rettelöijiä sentään vakavalla naamalla kutsua järjestäytyneeksi rikollisuudeksi. Pienessä maassa on pienet piirit ja mielenosoituksia harvassa, joten aggressiivisten häiriköiden päätyminen lähes tilaisuuteen kuin tilaisuuteen on mahdollista. Siihen on syytä varautua – myös aktivistien.

Nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä laajemmankaan kapinaliikkeen kehkeytyminen ei tosin olisi ihme. Ilmiöt, joita vaikkapa prekarisaatio-käsite pyrkii tavoittamaan, ovat todellisuutta riippumatta siitä, miten hyvin aktivistit osaavat tuoda asiansa julki. (Työ)elämä epävarmistuu ja kovenee: toiset tulevat toimeen vain pätkittäin, toisista puristetaan ylitöissä kaikki irti. Syylliset esitetään kasvottomina: talous vaatii, globalisaatio pakottaa.

Tuore esimerkki talouspuheen läpitunkevuudesta oli SAK:n puheenjohtajan Lauri Ihalaisen debattikirjoitus Helsingin Sanomissa – ironisesti vappuaattona. Ihalainen peräsi hyvää johtamista, inhimillisiä työtapoja ja osaamisen kehittämistä. Miksi? Tuottavuuden ja talouskasvun vuoksi. Hyvinvointi on siis tärkeää, koska se edistää kilpailukykyä. Kovenevassa kilpailussa työntekijöiden osaamista on ”hyödynnettävä” ja sosiaalisetkin taidot ”saatava käyttöön”. Viestiksi jää, että yksilö kykyineen ja ominaisuuksineen on olemassa vain ylläpitääkseen kasvua. Jos ay-liike nostaa kädet pystyyn ja ryhtyy puhumaan työnantajan suulla, ei tarvitse ihmetellä, etteivät muutosta kaipaavat löydä toimintakanavaansa ainakaan siltä suunnalta.

On surullista, jos perustulon kannatus nyt merkitsee joillekin samaa kuin huppupäiden kahakointi. Aktivismin trendeistä riippumattomalle, erilaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä kokoavalle terveelle vastarinnalle kun on huutava tarve. Sen soisi ilmenevän aivan toisin kuin lentävänä katukivenä, polttopullona tai viattomiin kohdistuvana humalaisena öykkäröintinä. Kokonaan toinen kysymys on, kiinnostaisiko se mediaa. o