Vihreä Lanka: planeetan paikallislehti

Vastuuta yritysten ehdoilla

Anna Tommola

Euroopan komissio julkisti viime viikolla aloitteen yritysten yhteiskuntavastuusta. Komissio on päättänyt tukea eurooppalaisen liittouman perustamista asian edistämiseksi. Se kokoaisi sateenvarjon tavoin alleen kiinnostuneet yritykset ja olemassaolevat yhteistyömallit; uusia rakenteita se ei sisällä.

Ihmisoikeusjärjestöt ovat pettyneitä kauan odotettuun tiedonantoon. Ne toivoivat vapaaehtoisen elementin rinnalle etenemistä kohti yhteistä sääntelykehystä. Komission perustamassa yhteiskuntavastuun foorumissa on käyty keskusteluja jo vuodesta 2002, ja kansalaisyhteiskunnan ja ay-liikkeen edustajat ovat vaatineet yrityksille selkeämpiä standardeja ja laajempaa raportointivastuuta.

Yritys- ja teollisuustoiminnasta vastaava komission varapuheenjohtaja Günter Verheugen perusteli vapaaehtoisuuden korostamista tehokkuudella ja vähemmällä byrokratialla. Komissio valitsi puolensa: ainut tapa kannustaa yrityksiä mukaan on tunnustaa niiden ensisijainen asema.

Vaikka vapaaehtoisilla, lain vaateet ylittävillä toimilla on arvonsa, ne eivät ole riittävä tie kestävään yritystoimintaan. Kauniit puheet sitoutumisesta ja luottamuksesta eivät välttämättä kanna, jos merkittäviä voittoja on luvassa periaatteista tinkimällä. Yhteiskuntavastuuta markkinoidaan kilpailuetuna, mutta inhimillisistä työoloista ja ympäristöarvoista on pidettävä kiinni silloinkin, kun niistä ei ole taloudellista hyötyä.

Sääntelyäkin siis tarvitaan. Onhan asetelma oudon epäsymmetrinen, jos Euroopan unioni katsoo velvollisuudekseen luoda suotuisan toimintaympäristön yrityksille, mutta jättää näiden vastavuoroisen vastuunkannon hyvän tahdon varaan.

Yhteiskuntavastuu ei voi tarkoittaa monikansallisten firmojen jalomielistä harrastelua ja kilvenkiillotuskonferensseja, koska ongelmat ovat akuutteja ja käsinkosketeltavia. Tässäkin Vihreän Langan numerossa on useita artikkeleita, joissa sivutaan etiikkaa: mistä tulee Neste Oilin havittelema palmuöljy, millaisissa oloissa korjataan ruotsalaisten bensatankkeihin päätyvä sokeriruoko, miten ruoantuotanto vaikuttaa paikallistalouteen, mitä tiedämme vaatteidemme alkuperästä.

Yhteiskuntavastuun sudenkuopat ovat tulleet vastaan myös keskustelussa suomalaisyritysten joukkoirtisanomisista ja tuotannon siirrosta halvempiin maihin. Työnantajapuoli on korostanut, että kestävän liiketoiminnan ydin on kannattavuus. Mutta kun tuottovaatimuksille ei ole rajoja, vastuupuhe muuttuu tyhjäksi. Rajuihinkin sosiaalisiin seurauksiin johtavia säästötoimia voidaan toteuttaa taloudellisen kestävyyden nimissä.

Yrityksiä ei yksin käy syyttäminen. Vika on siinä henkisesti laiskassa ajattelussa, jossa markkinatalous nähdään yhteiskunnasta irralliseksi järjestelmäksi, jonka sääntöihin ei sovi kajota. Talous ei toimi tyhjiössä. Ihmisten tehtävä on luoda sille puitteet mahdollisimman läpinäkyvän, demokraattisen prosessin kautta. Ja ihmisten tehtävä on puuttua peliin, jos pörssivetoisen markkinatalouden lait ajavat yritykset polkemaan työntekijöiden oikeuksia tai tuhoamaan ympäristöä.

Pakeneminen talouden ”pakkojen” taakse on pelkuruutta. Demokraattisesti valittujen päättäjien on tohdittava ottaa valta ohjata sitä todellisuutta, jossa markkinat toimivat. Koska markkinat ovat maailmanlaajuiset, on politiikan noustava samalle tasolle. Eettinen talous edellyttää globaalia politiikan vallan palautusta. Elinolojen kohentuessa tasapuolisesti tuotantokustannukset tietenkin kasvavat – mutta eipä länsimaiden ole syytäkään saada kaikkea rojuaan niin halvalla kuin nyt. o