Vihreä Lanka: planeetan paikallislehti

Euroopan unionin todellinen ongelma

Christer Lindholm

Sokea markkinausko käy kalliiksi.

Siitä lähtien kun Alankomaat ja Ranska hylkäsivät kansanäänestyksissään Euroopan unionin perustuslain, meille on kerrottu, että EU on kriisissä. Syitäkin kriisiin on löytynyt yllin kyllin: unionissa vallitsee demokratiavaje, päätöksenteko on etääntynyt liikaa kansalaisista ja niin edelleen.

Joidenkin mielestä tosin kriisi johtuu lähinnä siitä, että nuo hankalat hollantilaiset ja ranskalaiset äänestivät perustuslakiäänestyksessä väärin ja vieläpä aivan väärin perustein.

Demokratiavajetta ei voi kieltää, kuten ei sitäkään, että päätöksenteko EU-tasolla on pitkälti etääntynyt jäsenmaiden kansalaisista ja heidän arjestaan. Vieläkin vakavampi – voisi sanoa jopa unionin todellinen – ongelma on kuitenkin se, että koko yhdentymisprosessia leimaa tällä hetkellä vahvasti markkinafundamentalistinen ajattelu, jota jäsenmaiden kansalaisten enemmistö selvästikin vierastaa.

Ajatus Euroopan sisämarkkinoista, joilla tavarat, palvelut, pääoma ja työvoima voisivat liikkua vapaasti, syntyi aikoinaan vastauksena silloisten EY-maiden talousahdinkoon. Ajan myötä sisämarkkinoiden ”neljästä vapaudesta” on kuitenkin tullut talouspoliittinen dogma, joka aina ja kaikkialla menee ympäristö- ja sosiaalipoliittisten tavoitteiden – ja viime aikoina yhä useammin myös työntekijöiden oikeuksien – edelle.

Markkinafundamentalistinen ajattelu on vahvasti esillä myös niin sanotuissa Lissabonin tavoitteissa, joiden mukaan Euroopan unionista pitäisi tulla maailman kilpailukykyisin talousalue vuoteen 2010 mennessä.

Alkuperäisissä Lissabonin tavoitteissa kiinnitettiin huomiota myös kestävään kehitykseen ja sosiaaliseen ulottuvuuteen. Uusi komissio José Manuel Barroson johdolla on päättänyt ”keskittyä olennaiseen” eli talouskasvun ja kansainvälisen kilpailukyvyn edistämiseen. Keinot ovat uusliberalistisen uskontunnustuksen tuttua vakiokamaa, kuten työmarkkinoiden ”joustavuuden” lisääminen, mikä on lähinnä kaunisteleva ilmaus sille, että työntekijöitä voisi potkia pellolle entistä helpommin ja muutenkin kohdella huonommin.

Uskossaan autuas markkinafundamentalisti väittäisi tässä vaiheessa vastaan, ettei unionilla kerta kaikkiaan ole muita vaihtoehtoja, jos se haluaa talousalueena pärjätä alati kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa ja niin edelleen. Tämä on tuttua retoriikkaa myös meidän kotimaisessa talouspoliittisessa keskustelussamme: ”eiväthän meidän äänestäjät tätä halua emmekä oikeastaan mekään, mutta kun ei nyt kerran ole mitään vaihtoehtoja…”

Vaihtoehtoja kuitenkin on, jos niitä vain halutaan nähdä – eivätkä ne välttämättä ole edes ristiriidassa taloudellisen hyvinvoinnin edistämisen kanssa.

On esimerkiksi tosiasia, että öljy ja muut uusiutumattomat luonnonvarat tulevat jonakin päivänä loppumaan kesken, eikä tämä päivä välttämättä ole enää kovin kaukana tulevaisuudessa. Ennen kuin rajalliset luonnonvarat loppuvat tyystin, niiden hinta tulee kuitenkin nousemaan tuntuvasti kysynnän ylittäessä tarjonnan. Tässä tilanteessa tulevat pärjäämään parhaiten ne maat, jotka ovat varautuneet siihen jo ennalta esimerkiksi öljyriippuvuuttaan vähentämällä ja uusiutuviin energialähteisiin panostamalla.

Myös kasvavalla eriarvoisuudella ja kokonaisten kansalaisryhmien syrjäytymisellä, joita markkinafundamentalistisessa ajattelussa pidetään hyväksyttävinä tappioina, on hintansa paitsi inhimillisessä kärsimyksessä, myös euroissa ja senteissä mitattuna. Tämän ovat viimeksi Ranskan lähiömellakat osoittaneet kouriintuntuvalla tavalla.

Markkinafundamentalistisen perässähiihtäjän sijasta Euroopan unionista voisi siis tulla edelläkävijä ja esimerkki siitä, että ekologisesti kestävä ja sosiaalisesti oikeudenmukainen kehitys on yhdistettävissä kohtuulliseen aineelliseen elintasoon. Siinä samassa voisi lopultakin syntyä sellainen Eurooppa, jota kansalaiset voivat aidosti pitää omanaan. o

Kirjoittaja on Åbo Akademin kansantaloustieteen ja tilastotieteen laitoksen tutkija.