Vihreä Lanka: planeetan paikallislehti

Vastavoimaa ydinrintamalle

Anna Tommola

Mikäli Euroopan vihreiden tuore vaatimus toteutuu, EU-alueen viimeinenkin ydinreaktori suljetaan vuonna 2020. Kiovassa, Ukrainassa viime viikonloppuna kokoontunut Euroopan vihreä puolue esittää, että aloitetta ydinvoimasta luopumiseksi tulisi ryhtyä valmistelemaan Itävallan EU-puheenjohtajuuskaudella ensi vuoden alkupuoliskolla.

Monestakin syystä riskialttiin energiamuodon alasajo on syytä aloittaa, ja mitä pikemmin sen parempi. On silti varauduttava siihen, että vuoden 2020 aikarajaa voidaan – osin perustellusti – pitää epärealistisena. Suomeen rakennetaan paraikaa uutta ydinreaktoria, jonka on määrä valmistua vuonna 2009. Investointi on sen verran mittava, että kymmenen vuoden käyttöikään tuskin tyydytään. Esimerkiksi Ranska taas tuottaa tällä hetkellä yli kolme neljännestä sähköstään ydinvoimalla, joten tuotantomuodosta irtautuminen on aidosti haastavaa.

Toisaalta lukuisten eurooppalaisten reaktorien elinkaari umpeutuu muutenkin lähitulevaisuudessa – mikä on tosin valitettavasti näkynyt pikemminkin paineina pidentää käyttöikiä ja kaavailla lisärakentamista kuin vaihtoehtojen etsimisenä.

Joka tapauksessa radikaalitkin vaatimukset ovat paikallaan, kun ydinvoimaa kannattava rintama näyttää nousevan yhä voimakkaammin eri puolilla Eurooppaa. Esimerkiksi Britannian pääministeri Tony Blair, joka keskiviikkona ilmoitti odottavansa parhaillaan kokoontuvalta epäviralliselta EU-huippukokoukselta sopua yhteisen energiapolitiikan luomisesta, on tukenut ydinvoiman uutta tulemista. Ilmastonmuutosta keppihevosenaan käyttävälle ydinvoimalobbylle tarvitaan vastavoimia: on kyseenalaistettava ydinvoima ratkaisuna päästövähennysvaatimuksiin ja palautettava lähes tyystin unohtunut energiansäästö keinovalikoimaan. o

Vakaa arki on turvallisuutta

Suomen EU-puheenjohtajuuskaudelle on kasautumassa aimo joukko unionin tulevaisuuden kannalta keskeisiä asioita. Yksi niistä on syvenevä turvallisuusyhteistyö ja kriisinhallinta. Julkisuudessa on kiistelty lähinnä voimankäytön rajoista ja suomalaisten osallistumisesta sotilastoimiin. Varjoon tahtoo jäädä, ettei konfliktialueiden mutkikkaita tilanteita ratkota vain asein. Tarvitaan peruspalveluja ja pelastustoimia, koulutusta ja tukea oikeusvaltion ja kansalaisyhteiskunnan rakentamiseen – siviilikriisinhallintaa eri muodoissaan.

Sen roolista muistuttaa tiistaina julkistettu kirja Konflikteista kehitykseen – Johdatus Euroopan unionin siviilikriisinhallintaan. Kirjassa esitetään, että Suomen tulisi nostaa siviilikriisinhallinnan asemaa puheenjohtajuuskaudellaan. Viimeaikaiset luonnonkatastrofit ovat karulla tavalla raivanneet maaperää siviilikriisinhallinnan merkityksen sisäistämiselle. Kirjan toimittaneet Senja Korhonen ja Johanna Sumuvuori toteavat kuitenkin, että vaikka poliittista tahtoa löytyy, konkreettisia parannuksia ei ole kylliksi tehty. Siviilikriisinhallinnan voimavarat ovat jääneet sotilaallisen kriisinhallintakyvyn jalkoihin.

Uudet uhat vaativat uusia vastauksia. Aina ei ole kyse selvistä, jo puhjenneista kriiseistä. Ehkäisevän toiminnan merkitys kasvaa. Kriisinhallinta kytkeytyykin reilun kehitys- ja kauppapolitiikan kautta tehtävään, vakautta luovaan työhön. Myös unionin sisäisestä turvallisuudesta puhuttaessa on tärkeää pitää mukana positiivinen, rakentava lähestymistapa: sosiaalipolitiikka, hyvinvointi, maahanmuuton tuoma työpanos ja kulttuurinen arvonlisä. Usein näyttää ikävästi siltä, että niskan päällä on torjunta: tiukka rajavalvonta ja kansalaisten kontrollointi. o