Vihreä Lanka: planeetan paikallislehti

Työsuhdeturvako kilpailuhaitta?

Outi Alanko-Kahiluoto

Kunnallisten palvelujen järjestämistapa on myös ideologinen kysymys.

Me helsinkiläiset kunnallispoliitikot olemme kiperän kysymyksen edessä.

Joudumme pian päättämään, avaammeko – edellisen valtuuston periaatepäätöksen mukaisesti – kunnalliset tukipalvelut kilpailuttamiselle vuoden 2006 alusta. Kilpailutus koskisi tässä vaiheessa viidennestä Helsingin koulujen siivous-, ruoka- ja isännöintipalveluista.

Julkinen keskustelu kunnallisten palveluiden kilpailuttamisesta jakaa poliittiset ryhmät tuttuihin asemiin. Ne ovat kuin perua kiistasta HKL:n bussifuusion ympärillä viime kunnallisvaalien aikaan, kun demarit onnistuivat leimaamaan vihreät kokoomuksen apupuolueeksi.

Helsingin Sanomat julisti, että demarien ”punakapina” uhkaa nyt kaataa kunnallisten palveluiden kilpailutuksen. Toimittaja arveli, etteivät demarit saa tukea ainakaan vihreiltä, jotka yrittävät pysyä erossa ”ideologisesta väännöstä” kilpailuttamisen ympärillä. Lisäksi vihreillä on ”yllättävän paljon ymmärrystä kilpailutuksen taloudellisille perusteille” – sille, että kilpailutus on ainoa tapa saada yhteiset verorahat riittämään palveluihin myös jatkossa.

Julkisuutta on helppo syyttää epäreiluudesta, mutta vihreiden on syytä katsoa myös peiliin. Vaikka kieltäytyisimme näkemästä kilpailuttamisessa mitään ideologista, julkisuudessa kilpailuttaminen näyttäytyy poliittisten ryhmien välisenä kiistana, jossa vihreillä on oma paikkansa.

Vihreälle äänestäjälle selitys kilpailutuksen taloudellisesta välttämättömyydestä tuskin riittää. Väite, jonka mukaan kilpailuttamalla saadaan enemmän ja parempia palveluita, on vasta keskustelun lähtökohta.

Pragmaattisella päätöksellä ei saa olla ideologisesti arveluttavia vaikutuksia. Äänestäjää pohdituttaa, ajaako Universal Intergalactic Cleaning, Caring and Catering alihintaisilla tarjouksillaan kunnallisen liikelaitoksen lopullisesti markkinoilta. Antaako kilpailutus tilaa innovatiivisille pienyrittäjille, vai joutuvatko julkiset palvelut monikansallisten yhtiöiden monopolimarkkinoiden armoille: tarjonta yksipuolistuu, laatu heikkenee eikä ympäristökriteereistä ole tietoakaan?

Poliittis-ideologista potkua keskustelu saa pohdittaessa, onko oikein ”tinkiä työntekijöiden saavutetuista eduista”, jotta palvelut saadaan entistä halvemmalla. Voidaanko työntekijöiden asema turvata, jos tarjouskilpailu hävitään? Kuinka moni vajaakuntoinen työntekijä päätyy työttömyyseläkkeelle?

Monikansalliset yhtiöt pärjäävät kunnallista liikelaitosta paremmin, koska niillä on joustavammat mahdollisuudet pätkätöihin ja tilapäistyövoiman käyttöön. Kilpailutilanteessa muuttuu ongelmaksi se, että Helsingin kaupungin omistaman Palmian työntekijöillä on parempi palkka ja työsuhdeturva kuin liikelaitoksen monikansallisilla kilpailijoilla. Toisaalta juuri Palmian henkilöstön pieni vaihtuvuus on laatutekijä, jolla kunnallinen liikelaitos voisi erottua edukseen – mikäli voittaja voitaisiin tällä kriteerillä valita.

Meille prekariaatin puolustajille kysymys on kiperä. Emmekö kilpailuttamista kannattaessamme hyväksy samalla väliaikaisten ja matalapalkkaisten työsuhteiden lisääntymisen?

Entä mitä ajattelemme työssäkäyvän köyhän luokan kasvattamisesta poliittisin päätöksin? Hyväksymmekö sen, että yhä useampi matalapalkkaista työtä tekevä tarvitsee elääkseen myös toimeentulo- ja vuokratukea, koska siivoojan tai keittäjän palkalla ei Helsingissä tule toimeen, perheen elättämisestä puhumattakaan? Entä pitäisikö kaupungin pyrkiä tarjoamaan työpaikka myös vajaakuntoisille työntekijöille?

Näihin kysymyksiin vihreillä poliitikoilla pitäisi olla vastaus valmiina. Ihan senkin varalta, että toimittaja joskus kysyy, mikä olikaan vihreä näkemys kilpailuttamisesta. o

Outi Alanko-Kahiluoto on helsinkiläinen vihreä kaupunginvaltuutettu.