Vihreä Lanka: planeetan paikallislehti

Pieni askel ihmiskunnalle

Jyrki Räikkä

Kaikista vuosien varrella esitetyistä epäilyksistä huolimatta Kioton ilmastosopimus astui keskiviikkona viimein voimaan. Se on historiallinen saavutus, vaikka sopimuksessa on monia epätyydyttäviä piirteitä: Kiotossa määritellyt päästövähennykset ovat varsin vaatimattomia siihen nähden, kuinka paljon päästöjä pitäisi todella leikata, jotta ilmastonmuutos saataisiin pysäytetyksi. Suurista saastuttajamaista Yhdysvallat ja Australia ovat jättäytyneet sopimuksen ulkopuolelle. Lisäksi sopimus on voimassa vain vuoteen 2012 saakka, eikä päästörajoitusten tiukentamisesta tuon ajankohdan jälkeen ole minkäänlaista varmuutta.

Kaikkine puutteineenkin Kioton sopimus on osoittanut, että kansainvälisellä yhteisöllä on kykyä panna täytäntöön ympäristösopimuksia, jotka asettavat luonnon kestokyvyn lyhyen tähtäimen taloudellisten intressien edelle. Päänavaus tuo realismin tuntua jatkokeskusteluihin, vaikka seuraavasta neuvottelukierroksesta tulee vähintään yhtä vaikea kuin Kioton sopimuksen toteuttaneesta prosessista.

Vaikka Euroopan unioni on ollut ilmastoneuvotteluissa aktiivinen osapuoli, sen on yhä kasvatettava rooliaan. Unionin on pidettävä kiinni ilmastositoumuksistaan ja syvennettävä niitä edelleen, mutta myös Yhdysvallat ja talouskasvuaan huimasti kiihdyttäneet kehitysmaat – etunenässä Kiina ja Intia – on saatava mukaan ilmastotalkoisiin.

Yhdysvaltojen taivutteluun avautuu tilaisuus jo ensi viikolla, kun presidentti George W. Bush tulee Brysseliin. Ehkä Bushille pitäisi puhua tämän omilla termeillä ja korostaa ilmastonmuutoksen turvallisuusulottuvuutta. Ilmastonmuutoksen ympäristötuhot ovat suurimpia niissä köyhissä maissa, jotka ovat muutenkin terrorismin kasvualustaa. Sitä paitsi sään ääri-ilmiöiden yleistyessä ja merenpinnan noustessa Yhdysvallatkin joutuu entistä useammin kärsimään myrskyistä, tulvista ja muista luonnonkatastrofeista, joiden vahingot vetävät hyvinkin vertoja terrorin tuhoille.

Suomen oma päästötaso on vuosituhannen alussa vain kasvanut, ja välimatka Kioton tavoitteisiin on yhä pelottavan suuri.

Hallitusta tämä ei näytä suuremmin huolettavan. Suomi kantaa vastuunsa odottamalla otollisempia sääoloja sekä vastustamalla EU-kokouksissa ”varaslähtöjä” ja pieniäkin ilmastopoliittisia aloitteita, kuten lentokerosiinin verotusta.

Punaista vai vihreää?

Vasemmistoliitto ja vihreät taistelevat nyt puolueiden välillä horjuvien punavihreiden sieluista, tai ainakin äänistä. Liikehtimistä voi esiintyä kummankin puolueen suuntaan, mutta vaaka kallistuu luultavasti sen hyväksi, joka esiintyy maltillisemmin ja empaattisemmin – toisen osapuolen nokittelu auttaa kilpailijaa vain tiivistämään rivejään.

Vasemmistoliitossa on kovin vähän vihreää, eikä puolueesta saa ympäristöpuoluetta tekemälläkään. Sen osoittaa muun muassa Kansan Uutisten tämänviikkoinen aatekirjoittelu, jossa korostetaan suurteollisuuden ja vähätellään palvelualojen merkitystä. Vihreässä liitossa taas on punavihreitä aineksia, mutta selkeän kärkihahmon puuttuessa ne eivät erotu joukosta ja jäävät vasemmiston ”sinivihreäksi” leimaaman Osmo Soininvaaran varjoon.

On sinänsä hyvä, että Vihreän liiton sisällä on erilaisia painotuksia, niin kauan kuin jäsenet puhaltavat yhteen hiileen ja ovat mahdollisista etuliitteistä riippumatta ensisijaisesti vihreitä. Hyvät tavoitteet yhdistävät. Esimerkiksi vihreiden yhdeksi kärkiteemakseen omaksuma silppu- ja pätkätyöläisten aseman parantaminen on hengeltään hyvinkin ”vasemmistolainen” teema, johon perinteisellä aatepohjalla ja retoriikalla operoiva vasemmisto ei ole saanut kunnon otetta. o