Jyrki Räikkä
Pääministeri Matti Vanhanen on joutunut löysien ja vetelien
Eurooppa-puheidensa vuoksi sekä opposition että hallituskumppaniensa
tulilinjalle, eikä syyttä. Kun Vanhanen esitteli viikko sitten Helsingin
Sanomien linjahaastattelussa Eurooppa-politiikkaa käsitteleviä
näkemyksiään, hänen flegmaattiset visionsa jäivät kunnallissarjan
tupailtatuumailun asteelle. Haastattelussa häkellytti erityisesti se, että
pääministeri - Suomen tärkein lähettiläs ja edunvalvoja Euroopan kentillä -
perustaa EU-poliittisen ajattelunsa impivaaralaiselle pohdiskelulle
"metsien ja järvien, valoisan ja pimeän keskellä elämisen"
erityisluonteesta.
Vanhanen teki haastattelussaan varsin selväksi, että eurooppalainen
identiteetti on hänelle vieras käsite. Keskeiseksi Euroopan unionin
tehtäväksi hän määritteli taloudellisen kilpailukyvyn vahvistamisen. Ellei
EU tässä onnistu, unioni on hänen mukaansa "aika tarpeeton". Vanhasen olisi
pitänyt tuoda mietteensä julki jo paljon ennen pääministeriaikaansa,
viimeistään alkuvuodesta 2002, kun häntä oltiin valitsemassa Suomen
edustajana EU-perustuslakia valmistelevan konventin jäseneksi. Telakalle
juuttuneen perustuslain pohjana on nimenomaan ajatus yhteisestä
eurooppalaisesta arvopohjasta ja sille rakentuvasta identiteetistä.
Eurooppa-politiikan johtajina Vanhasen ja ennen vaaleja hallitusta
luotsanneen Paavo Lipposen välinen kontrasti on melkoinen, mutta vertailu
ei toimi joka suhteessa Lipposen hyväksi. Kaikkiin ytimiin riskejä
kaihtamatta pyrkivä Lipposen linja edustaa sekin melko epäanalyyttistä ja
lyhytnäköistä politiikkaa, vaikka sen takana olisikin aito
yleiseurooppalainen vakaumus.
Vanhasen perisynti ei ole varovaisuus, vaan näköalattomuus. Eurooppalaisen
arvopohjan vähättely on itsessään arvovalinta, vaikka pääministeri
mielellään pukee arvojensa ylle pragmaattisuuden kaavun.
Arki uuvuttaa, työ piristää
Elinkeinoelämän Valtuuskunta julkisti keskiviikkona raportin Kestääkö pää?
Nuoret työelämän kynnyksellä. Raportin laatija Kirsi Piha väittää, etteivät
akateemisesti koulutettujen nuorten yleistyneiden jaksamisongelmien syynä
ole työelämän ylimitoitetut vaatimukset, vaan nuorten oman
"lifestyle-projektin" ylläpitämisen aiheuttama "arkiuupumus". Taustalla
Piha näkee nuorten ahneuden, narsismin ja epäterveen kunnianhimon - ja sen,
että hyvinvointivaltio on opettanut nuoret karttamaan vastuuta omasta
elämästään.
Johtopäätös ei ole yllättävä, kun ottaa huomioon raportin julkaisijan
intressit ja sen kirjoittajan poliittisen taustan (kok.). Nuorten voi tosin
olla vaikea sulattaa elämässään menestyneen, jo kolkyt ja risat
-elämänvaiheessa kansanedustajan ja europarlamentaarikon urasta kyllikseen
saaneen tv-julkimon moraalisaarnaa. Todellisuudesta vieraantunut on muun
muassa Pihan väite, jonka mukaan sosiaaliturva antaa mahdollisuuden hakea
töistä "kicksejä" pelkän elannon sijaan.
Ihan näin helpolla elinkeinoelämä ei pääse luikertelemaan vastuustaan.
Kvartaalikapitalisimin ja kiristyvän globaalin kilpailun
tehokkuusvaatimukset ovat muuttaneet työelämää selvästi entistä
ankarammaksi, mikä heijastuu väistämättä myös yksityiselämän hyvinvointiin
ja arvoihin. Jos uupumuksen alalajeja ryhdytään erittelemään, puhuttakoon
myös yhteiskuntauupumuksesta.
Pihan kirjoituksen otsikko Aina nälkä ja koko ajan jano viittaa Sielun
veljien vuonna 1984 levyttämään, yleistä nuoruuden levottomuutta ja
elämänhalua tihkuvaan kappaleeseen. Nykyajan tunnariksi sopisi paremmin
esimerkiksi CMX:n muutama kuukausi sitten julkaistun Aion-albumin raita
Palvelemaan konetta.
