Vihreä Lanka: planeetan paikallislehti

Kuka uskaltaa äänestää kulttuurille rahaa?

Veikko Halmetoja

Kulttuurin rahoitus jää helposti kaikkien muiden asioiden jalkoihin.

On helppo sanoa olevansa kulttuurin ystävä, vaatia kulttuurin rahoitusta kuntoon ja kulkea ympäriinsä Pori Jazzin t-paidassa. Kun sitten pitäisi olla valmis puolustamaan teattereiden valtionosuuksia, moni kulttuurin ystävä astuu takavasemmalle ja vaatii rahaa mieluummin sosiaali- ja terveyspuolen pohjattomaan kuiluun.

Terveys voittaa taiteen. Ei olisi oikein säästää vanhainkotien henkilökunnasta sen takia, että alueellinen teatteri säilyttäisi toimintakykynsä. Onko tästä vastakkainasettelusta mitään mahdollisuutta päästä eroon?

Sosiaali- ja terveyspuolen menot ovat useimmiten ohittamattomia, mutta miksi lasten syöpälääkityksen tärkeyteen ei vedota, kun päätetään puolustusvoimien menoista, olympiajoukkueen rahoituksesta tai uuden paikoitusalueen rakentamisesta?

Kulttuuri on helppo uhri. Tosipaikan tullen sille ei riitä tarpeeksi ystäviä. Esimerkiksi autojen ja urheilijoiden etuja ajetaan paljon hanakammin.

Julkisuudessa ei haluta kertoa, että valtuusto osoitti rahat paikallisen taidenäyttelytilan kunnostamisen sijasta jäähallin katsomon uusimiseen ja että rahaa itse asiassa upposi kolme kertaa enemmän. On paljon helpompi kertoa paikallislehdelle, että taidenäyttelytilan kunnostaminen lykkääntyi, koska sairaalaan tarvittiin uusi röntgenlaite. Jäähallirahoja pidetään itsestäänselvyytenä.

Välillä tuntuu siltä, ettei Vihreä liitto ole kovin kulttuurimyönteinen puolue. Toisaalta: eivät ole mitkään muutkaan puolueet. Suurin osa poliitikoista on valmiita uhraamaan taiteen poliittiselle retoriikalle. Kun haluaa puolustaa kulttuurin rahoitusta, ystävät on löydettävä yli puoluerajojen.

Kulttuurityöläiset eivät useimmiten tiedä, että heillä on tukijoita myös poliitikkojen joukossa. Ei paljon, mutta sitäkin sitkeämpiä. Nykyinenkään rahoitustaso ei olisi mitenkään mahdollinen, ellei jokaisessa puolueessa olisi joukko ihmisiä, jotka uskaltavat laittaa itsensä likoon puolustaessaan tukea.

Kun kulttuurirahojen merkitystä yritetään perustella esimerkiksi valtuustolle, sorrutaan yleensä selittelyyn. Ei riitä, että taiteella olisi oikeutuksensa siksi, että se on taidetta. On pakko puhua innovaatioista, jotka vievät yhteiskuntaa eteenpäin.

On pakko puhua kulttuurin työllistävästä vaikutuksesta, aluepoliittisista näkökulmista ja kulttuurista kansainvälisenä vientituotteena. Nämä kaikki ovat sinänsä päteviä argumentteja.

Usein muistetaan myös mainita, että kulttuurilla on ennaltaehkäisevä vaikutus. Säästämme sosiaali- ja terveyspuolen menoissa, kun ihmiset saavat annoksen kulttuuria eivätkä sairastu mielenterveysongelmiin. Ei tätäkään voi kiistää.

Vapaa-aika, käytetään se sitten teatterissa tai lenkkipolulla, ehkäisee jossain määrin kaikkia sairauksia. Taiteen kautta esimerkiksi lapsille ja nuorille voidaan antaa välineitä, joiden avulla he ymmärtävät omaa minuuttaan ja selviävät helpommin kasvamisen eteen tuomista karikoista.

Näitä perusteluja pitää käyttää, koska päättäjistä vain harva uskaltaa olla sitä mieltä, että taide on ihan omallakin panoksellaan merkittävä osa hyvinvointiyhteiskuntaa. Valtiollista tai kunnallista talousarviota laadittaessa yleisin kysymys on se, mitä hyötyä mistäkin kuluerästä on.

Silloin on osattava puhua hyötyjargonia niin hyvin, että kulttuurin rahoituksen mielekkyyttä epäilevät hämääntyvät.

Pääsemmeköhän joskus sellaiseen tilanteeseen, että taiteesta voisi puhua ilman viittauksia sen välinearvoon? Vasta silloin voisimme sanoa elävämme sivistysvaltiossa. o

Veikko Halmetoja on kuvataidekriitikko ja puoluehallituksen jäsen, joka työskentelee kansanedustajan avustajana.