Kolumni, Matti Wuori
Viime viikonloppuna 54 vuotta täyttänyt EU on jäänyt useimmille
suomalaisille arvoitukseksi. Jotta unionia voisi lainkaan ymmärtää, on
palautettava mieleen sen syntyhistoria.
Euroopan yhdentymistä on mainostettu rauhanprojektiksi. Sitä se oli aluksi
vain, jos ohjenuoraksi otetaan roomalaisten vanha Si vis pacem, para bellum
- jos haluat rauhaa, varustaudu sotaan.
1950-luvun taitteen lehtien pintapuolinenkin selailu muistuttaa meitä
siitä, että maailma varautui uuteen suursotaan, jota "asioista perillä
olevat tahot" pitivät vääjäämättömänä.
Länsi-Eurooppa oli salamannopeasti saatava jaloilleen, jotta idän
imperiumille saataisiin vastapaino. Yhdysvaltain sotilasmahti oli
takaamassa maanosan haurasta vakautta, mutta se ei halunnut enää yksin
"pelastaa" vanhaa mannerta. Siksi länsiliittoumaa piti vahvistaa.
Hiili- ja teräsunioni olikin strateginen avaus, jota täydensivät
sotilasliitto Naton ja muiden yhteistyöjärjestöjen perustaminen,
historiallisesti ennennäkemättömän mittava Marshall-apu ja eurooppalaisen
armeijan luominen.
Euroopassa elettiin näin kahden sodan loukussa, takana päättynyt
maailmansota, edessä väistämätön välienselvittely kommunistisen maailman
kanssa. Neuvostoliitto näytti voittamattomalta, ja sen vaikutuspiiri
ulottui aina Euroopan sydämeen, keskelle raunioiksi romahtanutta Saksaa.
Yksinkertaistaen voikin sanoa, että Euroopan unionista meidän on
kiittäminen Stalinia. Varsinkin Tshekkoslovakian vallankaappaus vuonna 1948
- sama, jota Hertta Kuusinen ylisti eduskunnan portailla julistamalla
"Tshekkoslovakian tie on meidän tiemme" - vauhditti varustautumista ja
elvytystä.
Euroopan unioni on siten ennen muuta kylmän sodan tuote. Sen identiteetti
ja logiikka palautuvat tähän taustaan. Laajentumisensa jälkeen EU on nyt
täyttänyt alkuperäisen tehtävänsä. Rautaesirippu on lopullisesti hävitetty.
Nykyisen Euroopan unionin puolustajat katsovat menneisyyteen. Valéry
Giscard d'Estaingin tapaiset "vanhan maanosan" puhemiehet haikailevat
sellaista Eurooppaa, jota ei ole ollutkaan, ainakaan enää 1950-luvun
jälkeen. He elävät museossa. Erinomaisia oppaita museon kokoelmiin ovat
unionin oma historia ja vaikkapa koko Etyk-prosessi.
Vaikka Euroopan yhdentymisen ohjaavana periaatteena pidettäisiin yhä
geopolitiikkaa, kylmän sodan päättyminen on pikemmin tuottanut suuria
ontologisia arvoituksia kuin avannut uusia näköaloja tulevaisuuteen.
Ikääntyvästä ja itseriittoisesta Euroopasta ei ole Yhdysvaltain
haastajaksi. Mikä pahempaa, unioni on laajentumista sulatellessaan
käpertymässä itseensä. Valko-Venäjä, Ukraina ja Moldova on jo hiljaisesti
luovutettu Venäjän vaikutuspiiriin. Pohjois-Afrikka ja Lähi-itä halutaan
kytkeä eurooppalaisiin rakenteisiin, mutta vain puolittain. Näin
"Linnoitus-Eurooppa" saisi omat puskurialueensa.
Uudistuakseen Euroopan olisi ylitettävä itsensä. Se tarkoittaa, että sen
olisi löydettävä uudelleen ominaislaatunsa ja vahvuutensa, joka on ollut
ennen kaikkea erilaisuuden kohtaamisessa ja huokoisessa kanssakäymisessä.
Tässä vaiheessa katseet kääntyvät Turkkiin. Ellei Turkkia olisi, meidän
pitäisi keksiä se.
