Vihrea Lanka: planetaan paikallislehti



kolumni

 

 
Jälkikuvia

Euroopan unionia ei pitäisi johtaa kuin museota.

Kolumni, Matti Wuori

Viime viikonloppuna 54 vuotta täyttänyt EU on jäänyt useimmille suomalaisille arvoitukseksi. Jotta unionia voisi lainkaan ymmärtää, on palautettava mieleen sen syntyhistoria.
Euroopan yhdentymistä on mainostettu rauhanprojektiksi. Sitä se oli aluksi vain, jos ohjenuoraksi otetaan roomalaisten vanha Si vis pacem, para bellum - jos haluat rauhaa, varustaudu sotaan.

1950-luvun taitteen lehtien pintapuolinenkin selailu muistuttaa meitä siitä, että maailma varautui uuteen suursotaan, jota "asioista perillä olevat tahot" pitivät vääjäämättömänä.
Länsi-Eurooppa oli salamannopeasti saatava jaloilleen, jotta idän imperiumille saataisiin vastapaino. Yhdysvaltain sotilasmahti oli takaamassa maanosan haurasta vakautta, mutta se ei halunnut enää yksin "pelastaa" vanhaa mannerta. Siksi länsiliittoumaa piti vahvistaa.
Hiili- ja teräsunioni olikin strateginen avaus, jota täydensivät sotilasliitto Naton ja muiden yhteistyöjärjestöjen perustaminen, historiallisesti ennennäkemättömän mittava Marshall-apu ja eurooppalaisen armeijan luominen.

Euroopassa elettiin näin kahden sodan loukussa, takana päättynyt maailmansota, edessä väistämätön välienselvittely kommunistisen maailman kanssa. Neuvostoliitto näytti voittamattomalta, ja sen vaikutuspiiri ulottui aina Euroopan sydämeen, keskelle raunioiksi romahtanutta Saksaa.
Yksinkertaistaen voikin sanoa, että Euroopan unionista meidän on kiittäminen Stalinia. Varsinkin Tshekkoslovakian vallankaappaus vuonna 1948 - sama, jota Hertta Kuusinen ylisti eduskunnan portailla julistamalla "Tshekkoslovakian tie on meidän tiemme" - vauhditti varustautumista ja elvytystä.

Euroopan unioni on siten ennen muuta kylmän sodan tuote. Sen identiteetti ja logiikka palautuvat tähän taustaan. Laajentumisensa jälkeen EU on nyt täyttänyt alkuperäisen tehtävänsä. Rautaesirippu on lopullisesti hävitetty.
Nykyisen Euroopan unionin puolustajat katsovat menneisyyteen. Valéry Giscard d'Estaingin tapaiset "vanhan maanosan" puhemiehet haikailevat sellaista Eurooppaa, jota ei ole ollutkaan, ainakaan enää 1950-luvun jälkeen. He elävät museossa. Erinomaisia oppaita museon kokoelmiin ovat unionin oma historia ja vaikkapa koko Etyk-prosessi.

Vaikka Euroopan yhdentymisen ohjaavana periaatteena pidettäisiin yhä geopolitiikkaa, kylmän sodan päättyminen on pikemmin tuottanut suuria ontologisia arvoituksia kuin avannut uusia näköaloja tulevaisuuteen.
Ikääntyvästä ja itseriittoisesta Euroopasta ei ole Yhdysvaltain haastajaksi. Mikä pahempaa, unioni on laajentumista sulatellessaan käpertymässä itseensä. Valko-Venäjä, Ukraina ja Moldova on jo hiljaisesti luovutettu Venäjän vaikutuspiiriin. Pohjois-Afrikka ja Lähi-itä halutaan kytkeä eurooppalaisiin rakenteisiin, mutta vain puolittain. Näin "Linnoitus-Eurooppa" saisi omat puskurialueensa.

Uudistuakseen Euroopan olisi ylitettävä itsensä. Se tarkoittaa, että sen olisi löydettävä uudelleen ominaislaatunsa ja vahvuutensa, joka on ollut ennen kaikkea erilaisuuden kohtaamisessa ja huokoisessa kanssakäymisessä. Tässä vaiheessa katseet kääntyvät Turkkiin. Ellei Turkkia olisi, meidän pitäisi keksiä se.

o

 

<< Langan kotisivulle

Viikon muita aiheita >>

 

 


Vihreä Lanka, Fredrikinkatu 33 A, 3. kerros 00120 Helsinki, puh. (09) 5860 4123 fax. (09) 5860 4124 toimitus@vihrealanka.fi site by VALOTALO