Heidi Hautala
Alkaneen vuoden seuratuimpia kotimaisia tapahtumia on Irak-vuodon
oikeudenkäynti Anneli Jäätteenmäkeä ja Martti Mannista vastaan. Juridisesti
tapaus ei ole kovin ihmeellinen. Jos laki merkitsee mitään, kumpikin
tuomitaan. Kyse on korkeintaan siitä, miten aktiivisuus jakautui kahden
salavuotouden harjoittajan kesken.
Ulkoministeriö on jo luvannut tarkastella uudestaan tarvetta salata
asiakirjoja. Hyvä niin. Ulkopolitiikka ei enää ole rajattu, diplomaattien
yksinvaltaan kuuluva toimiala, vaan yhä enemmän osa arkista
sisäpolitiikkaa. Valtioiden rinnalla kansalaisjärjestöt ovat tärkeitä
toimijoita.
Tämä kehitys ei muuta Irak-vuodon tuomioita, mutta tapaus antaa aiheen
tarkistaa lain salausperusteita. Sattumalta julkisuuslaki onkin parhaillaan
eduskunnan hallintovaliokunnan ruodittavana. Salainen-leima silti tuskin
poistuu valtioiden johtajien keskustelumuistioista.
Julkisuuslaki ei tunne harmaita jakelulistoja, ja kaikki sellaiset olisi
hyödyllistä kartoittaa. Oikotiet salaiseen tietoon olisi tukittava
siksikin, että tietovuodot palvelevat aina enemmän tai vähemmän yksityisiä
tarkoitusperiä yleisen edun sijaan. Perustuslain mahdolliseksi tekemän
laajan parlamentaarisen valvonnan pitää riittää, mutta sitä pitää osata
myös käyttää. Uuden perustuslain mukaan valiokunnat saavat kaiken
tarpeelliseksi katsomansa, salaisenkin, tiedon.
Julkisuuslakia tarkastellessaan eduskunta voisi pohtia tilannetta, jossa
hallinto toimii yleisen edun vastaisesti jopa väärinkäytöksiin asti.
Euroopan unionissa edellinen komissio joutui eroamaan tietovuodon
seurauksena. Kun hierarkian keskitason virkamies ei saanut esimiestään
tarttumaan väärinkäytöksiin, hän informoi Euroopan parlamenttia.
Vahva "ilmiantajasuoja" voisi olla paikallaan Suomessakin. Ruotsissa se on
perustuslailla turvattu.
Irak-vuodon oikeudenkäynnin sivutuotteena saadaan tietoa suomalaisesta maan
tavasta, joka alunperin luotiin varmistamaan kylmän sodan ulkopolitiikkaa.
Sukupolvelleni presidentti oli aina 1980-luvulle yhtä kuin Urho Kekkonen,
ja hän vastasi valtion turvallisuudesta yksin.
Presidentin oli varmistettava ulkopolitiikan kuulu konsensus, ja tästä
syystä kanslia piti keskeiset poliitikot ajan tasalla. Harvat kritiikkiä
esittäneet olivat poliittisella kentällä äärimmäisenä oikealla, eikä heillä
ei ollut toivoakaan päästä salonkeihin.
Historiantutkijoilla on nyt tilaisuus saada Irak-oikeudenkäynnistä
lisävalaistusta järjestelmään, jonka jäänteistä todistaa usean presidentin
luottomies Martti Manninen.
Vanhan ulkopolitiikan ydin oli niin sanottu rauhantahtoinen
puolueettomuuspolitiikka. Se tullaan tämän vuoden suuressa kansallisessa
turvallisuuskeskustelussa yhä useammin osoittamaan liittoutumiseksi
Neuvostoliiton kanssa. Kansallista menneisyydenhallintaa ei enää voine
pysäyttää, kun ylin valtionjohto tuli käynnistäneeksi salamavauhtia
ulkomailta tulleen pyynnön perusteella selvityksen juutalaisten sotavankien
luovutuksista Saksalle.
Silti presidentti Tarja Halonen julisti vuoden tuskin vaihduttua
suomettumisen tutkimukset turhaksi itseruoskinnaksi.
Luovutukset Neuvostoliittoon sekä kaikkinainen yhteistoiminta sen ja muiden
sosialististen maiden kanssa odottavat historian tutkijoita. On häpeä, jos
poliitikkojen rohkeuden puute estää kohtaamasta totuutta.
