Vihrea Lanka: planetaan paikallislehti



artikkeli

 

 
Rakkautta, ihmiset

Poliitikkojen ahdasmielisyys ja perheiden hätä saivat Marja-Leena Parkkisen tekemään kirjan lesbojen ja homojen ulostulotarinoista.

Tarja Lipponen

Viime keväänä kirjailija Marja-Leena Parkkinen kertoo itkeneensä joka päivä. Hän itki surusta lukiessaan lesbojen ja homojen kirjoittamia omakohtaisia kokemuksia. Niissä toistuivat pelko, häpeä ja syyllisyys. Hän itki lukiessaan vanhempien kirjoittamia tarinoita ahdistuksesta, hämmennyksestä, ymmärtämisen tarpeesta.
    ”En voi syyttää ketään, mutta on minulta salattua, mitä lapsensa hylänneiden ihmisten mielissä liikkui. Itkemään laittoi myös se, että jokainen lapsista suojeli ja ymmärsi vanhempiansa.”
    Kaikki inhimilliset tunteet sisältävistä tarinoista kasvoi Parkkisen toimittama kirja Ulos kaapista (Like 2003).

Avara Arkadianmäki

Itkukevättä edeltäneenä syksynä Parkkinen oli vimmoissaan. Tunteen nostattaja oli sama: häntä suututti eduskunnan parilakikeskustelu. ”Olin kirjoittanut Näkymätön kipu -kirjan (Kirjapaja 2001) ja elänyt kirjoitusajan laput silmillä. Kun sain työn valmiiksi, avasin television ja se oli kyllä aika kohtalokasta. Hyppäsin suoraan eduskunnan parilakikeskusteluun”, Parkkinen kertoo.
    Kansanedustajien mitätöiviä ja alentuvia puheenvuoroja kuunnellessaan Parkkinen tyrmistyi. ”Järkyttäviä eivät olleet pelkästään kristillisten puheenvuorot. Muidenkin puolueiden edustajat, lähinnä miehet, järkyttivät ilmoittaessaan kantansa siitä, miten elämä pitäisi elää.”
    Eniten Parkkista järkytti homoseksuaalien vertaaminen eläimiin ja pedofiileihin, mutta hän ällistyi myös näkemyksiä, joiden mukaan seksuaalisuus on tarkoitettu vain suvunjatkamiseen.

Missä on kunnioitus?

Parilaki kosketti Parkkista henkilökohtaisesti, koska hänen tyttärensä oli kahta vuotta aikaisemmin kertonut olevansa rakastunut naiseen. ”Minulle se ei ollut mitään muuta kuin hyvin helpottava asia, koska näin, että tyttäreni eheytyi siinä samassa. Hän löysi itsensä.”
    Parilakikeskustelun myllätessä eduskunnassa Parkkinen tuli entistä tietoisemmaksi siitä, että kapeat asenteet eivät rajoittuneet vain Arkadianmäelle. Hänen tyttärensä kertoi hylkäystarinoita, kertomuksia tavallisten suomalaisperheiden asennemaailmasta.
    ”Se oli kova kolaus ihmiskuvalleni ja sisäiselle arvomaailmalleni, sille, että toista ihmistä kuuluu kunnioittaa riippumatta siitä, ketä hän rakastaa tai kenen kanssa rakastelee.”
    ”Tajusin, kuinka sorretussa tilanteessa nämä ihmiset vieläkin ovat.” Kerätessään vanhemmuustarinoita Parkkinen huomasi, että myös äideillä ja isillä oli hätä. ”Pääasiallisesti eduskunnan keskustelu ja muut mielipiteet eivät lyö homoja ja lesboja. He tietävät, keitä ovat, monella heistä on vahva identiteetti, mutta vanhemmat saavat turpiinsa. Heitä syytetään lastensa erilaisuudesta.”

Kielletty seksuaalisuus

Marja-Leena Parkkisella on ajatuksensa siitä, mistä suvaitsemattomuus seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan johtuu. ”Kaikkein yksinkertaisin asia: seksuaalisuus ylipäätään on tabu. 1960-luvulla tapahtui niin sanottu seksuaalinen vapautuminen, mutta emme me niin hirveästi ole emotionaalisesti vapautuneet.”
    Olemme onnistuneet vapauttamaan kaupallisen seksin, sanoo Parkkinen. ”Pornomaailma on saanut tulla, mutta emme me ole asenteissamme yhtään sen lämpimämpiä tai tunnekyvykkäämpiä, olemme pohjoinen karu kansa, joka ei uskalla sanoa toiselle rakastavansa ja tarvitsevansa tätä.”
    ”Kun meille niin vieras tunteiden osoittaminen kytketään samaa sukupuolta oleviin ihmisiin, mielikuviin tulee ainoastaan se, kuinka miehet runkkaavat toisiaan ja ihmetys: kuinka naiset pystyvät rakastelemaan keskenään. Miehen päässä ajatus kääntyy heti seksiin, sukuelimiin.”

Hakoteillä rakkaudessa

Marja-Leena Parkkinen analysoi tyypillistä miehen reaktiota tämän kuullessa, että poika on homo.
    ”Miestä alkaa oksettaa, koska hän ei pysty kuvittelemaan, että toinen mies on miehen kanssa. Hän näkee sen jotenkin eläimellisenä anaaliyhdyntänä. Miehen omat fantasiat ja pelot lähtevät liikkeelle.”
    ”Miksi lesbovideot ovat niin suosittuja heteromiesten käsissä? Miehen suhde seksiin ja seksuaalisuuteen ei ole muuttunut, vaikka seksin sanotaan vapautuneen”, Parkkinen lataa.
    ”Mitä enemmän seksi on vapautunut, sitä ahdistavammaksi on tullut seksin maailma. Se ei enää ole jokaisen oma salattu maailma, jossa voi toteuttaa itseään, vaan siihen on stereotyyppiset mallit, suoritteet.”
    Kun sitten suoritteeseen liittyy rakkaus samaan sukupuoleen, siihen ei osata kytkeä rakastumista, rakkautta, Parkkinen tiivistää.
    ”Muutenkin olemme rakastumisessa ja rakkaudessa hakoteillä”, Parkkinen sanoo. ”Heteromaailmassakaan emme tiedä, mitä on rakkaus. Luulemme sen olevan mielihyvää ja elämyksiä, ja kun homma ei enää miellytä, lähdemme karkuun.”

Äidin ja pojan ikuinen liitto

”Äidin on helppo hyväksyä pojan homous, koska siinä on jokin arkkityyppinen Maria ja Jeesus -syndrooma. Äitihän ei koskaan hylkää poikaansa, vaikka poika tekisi mitä. Poika palaa aina äidin luo.”
    ”Mutta tyttären ja äidin suhde sairastuu aina tietyssä vaiheessa. Jotta tytär pääsee äidistä irti, täytyy tapahtua jonkinlainen aika raju irtautuminen.”
    Parkkinen uskoo, että äidin suhtautuminen lesbotyttäreensä alkaa perin samoista kuvista kuin miehen suhtautuminen homopoikaansa. ”Äiti miettii, onko antanut kunnollisen naisenmallin. Tutkiskelee itseään ja omaa seksuaalisuuttaan, koska siinä siitä kysymys on.”

Tunteista tyhjä kieli

Parkkinen tunnustaa, että totta kai tyttären näkeminen ensi kertaa tämän naisystävän kanssa tuntui äidistä oudolta.
    ”Ei tule mieleenikään tuomita, mutta oman lapsen rakastuessa samaan sukupuoleen joutuu jatkuvasti päivittämään tunteitaan: miltä minusta tuntuu katsoa, että tyttäreni suukottelee tytön kanssa. Valehtelisin, jos sanoisin, että se tuntui ihan luonnolliselta.”
    Kaapista tulo ei perheelle ole vain yksittäinen hetki, vaan jokapäiväistä uusiin asioiden sopeutumista. Tilannetta vaikeuttaa se, että vanhempien kyky puhua seksiasioista on usein huono.
    ”Paljon perheiden suhtautumisessa on pelkoa, tietämättömyyttä, ahdistusta - ja sitä, ettei ole kieltä asioille! Emme osaa koskettaa, mutta myös suoraan puhumisen kyky puuttuu. Vältämme asioita, joista voi tulla riita, emme uskalla tapella. Suomessa ei ole rakentavan riitelyn maastoa, siksi tilanne menee hyvin usein yli, kun alamme riidellä.”

Taivaan isä pilven päällä

Marja-Leena Parkkinen pyrki 1960-luvulla opiskelemaan teologiaa, mutta lopetti alkuunsa, koska kirkollinen kieli tuntui tyhjältä sanahelinältä. Vuonna 1965 kirkko oli vieläkin vanhoillisempi kuin nyt, mutta Parkkisen Jumala ei ole koskaan erotellut ihmisiä heteroihin ja homoihin. ”Rakkaus on rakkautta.”
    Parkkinen huokaa miettiessään valtionkirkon asennetta seksuaalivähemmistöihin.
    ”Minunhan on pakko se hyväksyä, koska tiedän taustat, joista asenteet lähtevät. Se on niin vanhakantainen maailma, maallikoilla on valta kirkon sisällä. Kirkon maallikoista monet elävät ihan oikeasti tätä taivaan isä pilven päällä -kuvaa. Sitten on olemassa vanhanaikainen papisto, osa omissa liikkeissään, ja he ovat äärimmäisen kielteisiä homoseksuaalisuudelle. Ei heitä voi muuttaa.”
    Parkkinen ei odota ihmettä. ”En tiedä, muuttuuko Suomen evankelis-luterilainen kirkko tai mikään kirkko koskaan homomyönteiseksi. Toivon, että niin käy, mutta kirkko muuttuu hyvin hitaasti.” o

 

<< Langan kotisivulle

Viikon muita aiheita >>

 

 


Vihreä Lanka, Runeberginkatu 5B, 00100 Helsinki, puh. (09) 5860 4123 fax. (09) 5860 4124 lanka@vihrealanka.fi site by VALOTALO