Tarja Lipponen
Viime keväänä kirjailija Marja-Leena Parkkinen kertoo itkeneensä joka
päivä. Hän itki surusta lukiessaan lesbojen ja homojen kirjoittamia
omakohtaisia kokemuksia. Niissä toistuivat pelko, häpeä ja syyllisyys. Hän
itki lukiessaan vanhempien kirjoittamia tarinoita ahdistuksesta,
hämmennyksestä, ymmärtämisen tarpeesta.
”En voi syyttää ketään, mutta on minulta salattua, mitä lapsensa
hylänneiden ihmisten mielissä liikkui. Itkemään laittoi myös se, että
jokainen lapsista suojeli ja ymmärsi vanhempiansa.”
Kaikki inhimilliset tunteet sisältävistä tarinoista kasvoi Parkkisen
toimittama kirja Ulos kaapista (Like 2003).
Avara Arkadianmäki
Itkukevättä edeltäneenä syksynä Parkkinen oli vimmoissaan. Tunteen
nostattaja oli sama: häntä suututti eduskunnan parilakikeskustelu.
”Olin kirjoittanut Näkymätön kipu -kirjan (Kirjapaja 2001) ja elänyt
kirjoitusajan laput silmillä. Kun sain työn valmiiksi, avasin television ja
se oli kyllä aika kohtalokasta. Hyppäsin suoraan eduskunnan
parilakikeskusteluun”, Parkkinen kertoo.
Kansanedustajien mitätöiviä ja alentuvia puheenvuoroja kuunnellessaan
Parkkinen tyrmistyi. ”Järkyttäviä eivät olleet pelkästään kristillisten
puheenvuorot. Muidenkin puolueiden edustajat, lähinnä miehet, järkyttivät
ilmoittaessaan kantansa siitä, miten elämä pitäisi elää.”
Eniten Parkkista järkytti homoseksuaalien vertaaminen eläimiin ja
pedofiileihin, mutta hän ällistyi myös näkemyksiä, joiden mukaan
seksuaalisuus on tarkoitettu vain suvunjatkamiseen.
Missä on kunnioitus?
Parilaki kosketti Parkkista henkilökohtaisesti, koska hänen tyttärensä oli
kahta vuotta aikaisemmin kertonut olevansa rakastunut naiseen. ”Minulle se
ei ollut mitään muuta kuin hyvin helpottava asia, koska näin, että
tyttäreni eheytyi siinä samassa. Hän löysi itsensä.”
Parilakikeskustelun myllätessä eduskunnassa Parkkinen tuli entistä
tietoisemmaksi siitä, että kapeat asenteet eivät rajoittuneet vain
Arkadianmäelle. Hänen tyttärensä kertoi hylkäystarinoita, kertomuksia
tavallisten suomalaisperheiden asennemaailmasta.
”Se oli kova kolaus ihmiskuvalleni ja sisäiselle arvomaailmalleni, sille,
että toista ihmistä kuuluu kunnioittaa riippumatta siitä, ketä hän rakastaa
tai kenen kanssa rakastelee.”
”Tajusin, kuinka sorretussa tilanteessa nämä ihmiset vieläkin ovat.”
Kerätessään vanhemmuustarinoita Parkkinen huomasi, että myös äideillä ja
isillä oli hätä. ”Pääasiallisesti eduskunnan keskustelu ja muut mielipiteet
eivät lyö homoja ja lesboja. He tietävät, keitä ovat, monella heistä on
vahva identiteetti, mutta vanhemmat saavat turpiinsa. Heitä syytetään
lastensa erilaisuudesta.”
Kielletty seksuaalisuus
Marja-Leena Parkkisella on ajatuksensa siitä, mistä suvaitsemattomuus
seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan johtuu. ”Kaikkein yksinkertaisin asia:
seksuaalisuus ylipäätään on tabu. 1960-luvulla tapahtui niin sanottu
seksuaalinen vapautuminen, mutta emme me niin hirveästi ole
emotionaalisesti vapautuneet.”
Olemme onnistuneet vapauttamaan kaupallisen seksin, sanoo Parkkinen.
”Pornomaailma on saanut tulla, mutta emme me ole asenteissamme yhtään sen
lämpimämpiä tai tunnekyvykkäämpiä, olemme pohjoinen karu kansa, joka ei
uskalla sanoa toiselle rakastavansa ja tarvitsevansa tätä.”
”Kun meille niin vieras tunteiden osoittaminen kytketään samaa sukupuolta
oleviin ihmisiin, mielikuviin tulee ainoastaan se, kuinka miehet runkkaavat
toisiaan ja ihmetys: kuinka naiset pystyvät rakastelemaan keskenään. Miehen
päässä ajatus kääntyy heti seksiin, sukuelimiin.”
Hakoteillä rakkaudessa
Marja-Leena Parkkinen analysoi tyypillistä miehen reaktiota tämän
kuullessa, että poika on homo.
”Miestä alkaa oksettaa, koska hän ei pysty kuvittelemaan, että toinen mies
on miehen kanssa. Hän näkee sen jotenkin eläimellisenä anaaliyhdyntänä.
Miehen omat fantasiat ja pelot lähtevät liikkeelle.”
”Miksi lesbovideot ovat niin suosittuja heteromiesten käsissä? Miehen suhde
seksiin ja seksuaalisuuteen ei ole muuttunut, vaikka seksin sanotaan
vapautuneen”, Parkkinen lataa.
”Mitä enemmän seksi on vapautunut, sitä ahdistavammaksi on tullut seksin
maailma. Se ei enää ole jokaisen oma salattu maailma, jossa voi toteuttaa
itseään, vaan siihen on stereotyyppiset mallit, suoritteet.”
Kun sitten suoritteeseen liittyy rakkaus samaan sukupuoleen, siihen ei
osata kytkeä rakastumista, rakkautta, Parkkinen tiivistää.
”Muutenkin olemme rakastumisessa ja rakkaudessa hakoteillä”, Parkkinen
sanoo. ”Heteromaailmassakaan emme tiedä, mitä on rakkaus. Luulemme sen
olevan mielihyvää ja elämyksiä, ja kun homma ei enää miellytä, lähdemme
karkuun.”
Äidin ja pojan ikuinen liitto
”Äidin on helppo hyväksyä pojan homous, koska siinä on jokin arkkityyppinen
Maria ja Jeesus -syndrooma. Äitihän ei koskaan hylkää poikaansa, vaikka
poika tekisi mitä. Poika palaa aina äidin luo.”
”Mutta tyttären ja äidin suhde sairastuu aina tietyssä vaiheessa. Jotta
tytär pääsee äidistä irti, täytyy tapahtua jonkinlainen aika raju
irtautuminen.”
Parkkinen uskoo, että äidin suhtautuminen lesbotyttäreensä alkaa perin
samoista kuvista kuin miehen suhtautuminen homopoikaansa.
”Äiti miettii, onko antanut kunnollisen naisenmallin. Tutkiskelee itseään
ja omaa seksuaalisuuttaan, koska siinä siitä kysymys on.”
Tunteista tyhjä kieli
Parkkinen tunnustaa, että totta kai tyttären näkeminen ensi kertaa tämän
naisystävän kanssa tuntui äidistä oudolta.
”Ei tule mieleenikään tuomita, mutta oman lapsen rakastuessa samaan
sukupuoleen joutuu jatkuvasti päivittämään tunteitaan: miltä minusta tuntuu
katsoa, että tyttäreni suukottelee tytön kanssa. Valehtelisin, jos
sanoisin, että se tuntui ihan luonnolliselta.”
Kaapista tulo ei perheelle ole vain yksittäinen hetki, vaan jokapäiväistä
uusiin asioiden sopeutumista. Tilannetta vaikeuttaa se, että vanhempien
kyky puhua seksiasioista on usein huono.
”Paljon perheiden suhtautumisessa on pelkoa, tietämättömyyttä, ahdistusta -
ja sitä, ettei ole kieltä asioille! Emme osaa koskettaa, mutta myös suoraan
puhumisen kyky puuttuu. Vältämme asioita, joista voi tulla riita, emme
uskalla tapella. Suomessa ei ole rakentavan riitelyn maastoa, siksi tilanne
menee hyvin usein yli, kun alamme riidellä.”
Taivaan isä pilven päällä
Marja-Leena Parkkinen pyrki 1960-luvulla opiskelemaan teologiaa, mutta
lopetti alkuunsa, koska kirkollinen kieli tuntui tyhjältä sanahelinältä.
Vuonna 1965 kirkko oli vieläkin vanhoillisempi kuin nyt, mutta Parkkisen
Jumala ei ole koskaan erotellut ihmisiä heteroihin ja homoihin. ”Rakkaus on
rakkautta.”
Parkkinen huokaa miettiessään valtionkirkon asennetta
seksuaalivähemmistöihin.
”Minunhan on pakko se hyväksyä, koska tiedän taustat, joista asenteet
lähtevät. Se on niin vanhakantainen maailma, maallikoilla on valta kirkon
sisällä. Kirkon maallikoista monet elävät ihan oikeasti tätä taivaan isä
pilven päällä -kuvaa. Sitten on olemassa vanhanaikainen papisto, osa omissa
liikkeissään, ja he ovat äärimmäisen kielteisiä homoseksuaalisuudelle. Ei
heitä voi muuttaa.”
Parkkinen ei odota ihmettä. ”En tiedä, muuttuuko Suomen
evankelis-luterilainen kirkko tai mikään kirkko koskaan homomyönteiseksi.
Toivon, että niin käy, mutta kirkko muuttuu hyvin hitaasti.”
