Jyrki Räikkä
Jo pitkään on tiedetty, että Irakin kriisi saattaa ratkaista Suomen vaalit.
Kansainvälisten kriisien aikana äänestäjät tarrautuvat herkästi entisiin
päättäjiin, ja tämän tunteenomaisen turvallisuushakuisuuden on arveltu
antavan etulyöntiaseman nykyiselle hallituskoalitiolle.
Irak on edelleen kuuma vaaliteema, mutta kampanjan viime metreillä tuuli on
kääntynyt hallitukselle vastaiseksi. Ulkoministeriön asiakirjavuodot ovat
herättäneet hyvin perusteltuja epäilyksiä siitä, että ulkopoliittinen johto
on käyttänyt luottamustaan väärin ja toiminut Yhdysvaltain-politiikassaan
sekä kansallisen edun että yleisen mielipiteen vastaisesti. Pääministeri
Paavo Lipposen käsissä Irak-kortti on nopeasti muuttunut jokerista mustaksi
pekaksi.
Julkisuuteen vuotaneiden keskusteluraporttien perusteella vaikuttaa siltä,
että Lipponen on viime viikkoina puhunut muunneltua totuutta joulukuisista
keskusteluistaan presidentti George W. Bushin kanssa. Muistion mukaan Bush
kiitti Suomea ”Irakin tilannetta koskevista kannanotoista ja liittymisestä
koalitioon”.
Lipposen selityksen mukaan Bush kiitteli Suomea liittymisestä terrorismin
vastaiseen liittoutumaan eikä Irakin sotaa valmistelevaan koalitioon.
Yhdysvalloille Irakin kampanja on kuitenkin osa terrorismin vastaista
sotaa, ja Bushin oppiin kuuluu mustavalkoinen ”meidän puolellamme tai meitä
vastaan” -ajattelu.
Bush on saattanut laskea Suomen tukijoukkoihinsa myös sillä perusteella,
että Suomi vastasi syksyllä myönteisesti Yhdysvaltain pyyntöön osallistua
Irakin jälleenrakennustyöhön ja rauhanturvaamiseen mahdollisen konfliktin
jälkeen. Suomi ei tietenkään kuulu varsinaiseen sotakoalitioon, mutta
lupautumalla Yhdysvaltain johtaman liittoutuman tuhojen korjaajaksi Suomen
hallitus liittää itsensä osaksi Yhdysvaltain sotasuunnitelmaa.
Ellei suomalainen diplomatia ole aktiivisesti luonut Suomesta kuvaa
Yhdysvaltain Irak-politiikalle suopeana valtiona, se on ainakin
opportunistisesti jättänyt tällaiset käsitykset tieten tahtoen oikomatta.
Osallistuminen Yhdysvaltain ulkoministeriön coalition briefingeihin ja
”kaksoishatutettujen” yhteysupseerien mukanaolo Yhdysvaltain esikunnan
Irak-infoissa sopivat hyvin tähän passiiviseen myötäkarvaukseen.
Inhokratia jyrää vaalikentillä
Irak-keskustelun tuoksinassa valtaosa niin sanotusta sitoutumattomasta
lehdistöstä on asettunut hallituksen puolelle oppositiota vastaan.
Keskustan puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki on joutunut pääkirjoituksissa
tulilinjalle ulkopoliittisen konsensuksen aiheettomasta horjuttamisesta,
vaikka samojen lehtien julkaisemissa uutisissa on jopa samana päivänä
todettu, että Jäätteenmäen väitteissä on perää. Yhtä lailla kaltoin
valtalehdistö kohteli ympäristöministeri Satu Hassia viime kevään
ydinvoimakamppailun yhteydessä.
Loanheitto näyttää pinttyneen suomalaiseen politiikkaan, mutta on ikävää,
että media antaa sille vallan. Mikään uusi tieto ei muuta kerran
omaksuttuja käsityksiä. Lehdistön laiskan asenteen takia Jäätteenmäki on
kärsinyt kohtuuttomasti sosiaalidemokraattien ja ay-liikkeen
parjauskampanjasta. Yhtä lailla erityisesti kokoomuksen harjoittamalle
Vihreän liiton mustamaalaukselle on annettu koko kampanjan ajan vuolaasti
palstatilaa, vaikka vihreät ovat johdonmukaisesti ja toistuvasti
sanoutuneet kohua aiheuttaneen - ja puolueeseen kuulumattoman -
riviehdokkaan häiriköinnistä selvästi irti.
Kalevi Sorsa lanseerasi 1980-luvulla käsitteen infokratia. Jos
sitoutumattomana itseään pitävä lehdistö ryhmittyy siilipuolustukseen
sinipunahallituksen ympärille muutosvastarinnan tai opposition
kärkipoliitikkoihin projisoidun vastenmielisyyden tähden, olemme siirtyneet
uuteen vaiheeseen. On inhokratian aika.
