Vihrea Lanka: planetaan paikallislehti



kommentti

 

 

Kasvien kasvatusoppia

Villi luonto ei näy arjessa - eikä puutarhassa.

Irja Rane

Olen aina rakastanut kasveja. Keräsin lapsena herbaarion, tentin sen suvut ja heimot. Latinalaiset nimet opettelin halusta. Käden työtä tuli harjoitettua lehtiä ja juuria arkeille asetellessa. Maistelen yhä sanoja kuten kourasuoninen tai vastapuikea, muistan missä katsella ketoneilikkaa tai kissankäpäläkasvustoa.
    Harrastus ei ole rajoittunut villeihin kasveihin. Ensimmäisen oman kotini ikkunalauta oli melkoinen viidakko. Muistan rakkaasti lähes 30-vuotiaan lehtikaktuksen, joka riehahti hurjaan kukintaan ja kuoli sitten äkisti ontoksi voipuen. Menneisyydessä on tarinoita yllätyksellisistä kirjovehkoista, ihmeesti kuivuutta kestäneistä morsiushunnuista ja amazoninliljasta, joka täytti huoneet tuoksullaan.

Puutarhaakin olen kokeillut. Parikymmentä vuotta sitten innostuin ”maisema-arkkitehtuuriin” ja vääntelin kivisen mökkimaiseman polveilevaksi puutarhaksi. Häpeämättä tunnustan, että aloitin siirtämällä kolukkoon villejä kasveja.
    Tein penkkiä poimulehdelle, rutapaikkoja saniaisille, kannoin pientarelta löytämäni tuhatkaunon polunvarren ainoaan savisempaan paikkaan. Olen viattomuuksissani – villien kasvien siirtelyhän on kiellettyä – nähnyt senkin, miten suolaheinä kasvaa parimetriseksi saatuaan kananlantaa.
    Puutarhakasvit, jotka pyrin keräämään tuttavilta, toivat muassaan monenlaisia hyönteisiä. Oli kesä, jolloin turilaat lempivät ja sontiaiset uurastivat. Harjaneilikoiden parhaana vuonna varjoinen itärinteeni oli täynnään kimaltelevia pikkuperhosia, joita en ole sen koomin nähnyt. Mutta se puutarha on jo mennyt maan hyviksi.

Nyt olen rakentamassa uutta pihaa. En vain tiedä, miten menetellä. Naapurit katsovat karsaasti vapautettua nurmea, pensasaitaa ja hiirenvirnaa. Lapset kyllä rakastivat voikukkapeltoa ja söivät halulla nokkoslettuja.
    ”Villin” puutarhan pito on hankalaa. Vaikka kuinka kestäisi yhdenmukaistajien ilmeet, ei luontevia kasveja saa, tai ne ovat matkojen takana.
    Englannissa olen nähnyt toreja, joilla myytiin horsmaa ja poimulehteä, särmikästä kuismaa ja pietaryrttiä. Täällä vanhanaikaiset puutarhalajikkeetkin ovat niin harvinaisia, ettei niitä saa kuin tuttavien armosta, ja uudet muotikasvit niin herraskaisia, että vaativat sen seitsemät salaojat ja peittelyt.

Villit kasvit kuuluvat villiin luontoon. Mutta kun sitä luontoa ei ole lähellä arjessa. Puutarha voi olla kaikilla. Kerrostalon pihassakin kotoiset kasvit voisivat rehottaa ja kertoa ihmisille, mitä aarteita on ja miten niitä voi vaalia. Enkä tässäkään olisi oikeaoppinen: kyllä pieneenkin palstaan mahtuu monenlaista maata ja kasvia, joista voi lukea elämisen kiertoa.
    Mutta luulen, että kaltaistani osa-aikaista luontoharrastajaa ei kukaan ihaile. Luonnonsuojelu on mitä suurimmassa määrin vain niiden omaisuutta, ”jotka kulkevat omia polkujaan”, ottavat asiat globaalisesti ja taistelevat villin pohjolan puolesta. Kesytetty on kesyä ja naisten piperrystä, vaikka sieltä mummon mökin takaa sitten joskus viimeisiä ihmeitä geenipankkeihin kohlittaisiin. o

 

<< Langan kotisivulle

Viikon muita aiheita >>

 

 


Vihreä Lanka, Runeberginkatu 5B, 00100 Helsinki, puh. (09) 5860 4123 fax. (09) 5860 4124 lanka@vihrealanka.fi site by VALOTALO