Viikon visiitti
Rosa Meriläinen

Avutonta auttamista

Auttamisen pitää perustua yhteistyöhön, ei pakottamiseen.

ALLE KOULUIKÄISENÄ tyttönä näin kerran ikkunasta, että talon edessä olevassa ojassa röhnötti sammunut puliukko. Yhdessä hyväsydämisen ystäväni kanssa me totesimme miesparan olevan avun tarpeessa.
    Meillä oli kotona kattilallinen kaalikeittoa, joka olisi ollut tarkoitus myöhemmin syödä. Totesimme kuitenkin, ettemme tarvitse kaalikeittoa niin lujasti kuin tämä puliukko. Pelosta ja jännityksestä täristen me juoksimme ison kaalikeittokattilan kanssa ulos, kaadoimme kattilan sisällön puliukon rinnuksille ja juoksimme äkkiä takaisin sisälle turvaan. Se oli elämäni ensimmäinen auttamisyritys.

Aikuisten auttamisyritykset eivät useinkaan ole juuri tätä jäsentyneempiä. Niiden takana kumpuavat samanlaiset tunteet ja alkuajatukset kuin meillä hevosenpäänkokoisilla: emme itse pitäneet kaalikeitosta, mutta ajattelimme, että tuolle surkealle toiselle se kyllä kelpaa. Emme olisi itse aloittaneet ateriaa kaatamalla keiton syliin ja yrittämällä syödä se sitten siitä, mutta emme kai älynneet puliukon olevan ihminen samalla tavalla kuin me olimme. Meille ei tullut mieleenkään kysyä halusiko puliukko tulla autetuksi ja millä tavalla. Me pelkäsimme puliukkoa ja meistä hän oli inhottava, mutta säälittävä. Meitä alempi olento.
    Nykyään tämä varhainen kollegani on ammattiauttaja, joka juuri muutti pois Sörnäisten metroaseman kulmilta väljemmille vesille. Moni Kalliossa asunut tai asuva puhuu samaa kuin hän: Kalliossa humaanista ja hyvästä ihmisestä sukeutuu ajan mittaan ihmisvihaaja. Yksi vihan osa on tympääntyminen Kallion tonttujen likaiseen vellomiseen, mutta yksi osa siitä on pelko. Pelon kohde on yleensä myös vihan kohde. Vihollista auttamaan huudetaan poliisia, ei auttajaa, sillä mikä viholliseen purisi paremmin kuin putka?

Vihollisia meillä on kahdenlaisia: sellaisia joista voimme ajatella, että he pohjimmiltaan ovat kunnon tyttöjä ja poikia, ihan tavallisia ihmisiä niinkuin mekin, mutta nyt hairahtuneet ryöstämään pankin, raiskaamaan naapurin tai ampumaan portieerin. Sitten on olemassa myös vihollisia, jotka ovat ymmärryksen ulkopuolella, jotka eivät ole ihmisiä, sillä heidän tekojensa ja tapojensa motiivit ovat ymmärryksemme ulkopuolella.
    Ei Suomessa välttämättä tarvitse olla edes vääränvärinen ja vääräuskoinen joutuakseen jälkimmäiseen kategoriaan. Riittää, että on asunnoton, haisee pahalle ja nauttii riittävästi muitakin aineita kuin maitoa. Meiltä löytyy lukuisia ihmisryhmiä, joita autetaan heittämällä kaalikeittoa rinnuksille ja juoksemalla äkkiä pakoon. Jos autetaan lainkaan.
    Köyhyyden, vähäosaisuuden ja sosiaalisten ongelmien hallinnoinnissa onkin usein kysymys pikemminkin erilaisten ihmisten kontrolloinnista, kuin auttamisesta. Liian harvoin motiivina on todellinen auttamisen halu ja menetelmänä avuntarpeessa olevien ihmisten tarkka kuunteleminen. Työttömien pakottaminen erilaisin uhkakeinoin koulutukseen tai palkattomaan palkkatyöhön ei ole pikkutyttöjen kaalisoppaa kummempaa kuntouttamista, sillä ilman autettavan omaa tahtoa ei ihmisten kiusaaminen ole vaivan väärtti. o

Kirjoittaja on Tampereen vihreiden puheenjohtaja.



ETUSIVULLE